Näyttää kuin koko maisemaa peittäisi ohut harso. Ei näytä
sumuiselta, kaikki vain on epätarkkaa. Taivaskaan ei ole kirkkaan värinen, vaan
haalea. Vain ihmisäänet vastarannalta ovat selkeän teräviä. Tunnen pienen
tuulenvireen, joka saa järvenpinnan eloon. Kalanpyrstöjen jäljet lähestyvät
laituria, ja nostan jalkani vedestä. Vedenpinta on kuin peili, joka heijastaa
sumun ja taivaanrannan vaaleanpunaisen. Hetki kutsuu jäämään tunneiksi rantaan,
istumaan ja katsomaan järvelle. Kuuntelemaan, kuinka äänet häipyvät pois,
jättäen kesäöisen hiljaisuuden.
a few hours and an piece of art later:
Taivas palaa. Joka puolella välkehtii, jyrinä on niin korvia
huumaava että luulen kaatuvani sen voimasta. Näen kuinka ukonilma lähestyy.
Äsken se oli vielä toisella puolella järveä, nyt sen yllä. Yritän kiirehtiä
ehtiäkseni kotiin ennen kuin se iskee. Järven päällä jyrähtää valtavan kirkas
haarainen salama, se näyttää olevan jo uhkaavan lähellä. Suljen silmäni ja alan
juosta. Verkkokalvoilleni oli palanut salaman siluetti.
Alkaa sataa. Yhtäkkiä, kuin joku olisi kaatanut päälleni
saavillisen vettä. Olen hetkessä läpimärkä. Ukkonen tuntuu olevan juuri
yläpuolellani, salamat ja jyrähdykset kulkevat vieretysten. Juoksen nilkkojani
myöten vedessä, tiet olivat hetkessä muuttuneet joiksi. Satoi käsittämättömällä
voimalla, maanpinnasta näki käsittämättömän paineen jolla valtava vesimäärä
iskeytyi maahan. Juoksen viimeiset metrit kotiovelle, sisään ja ikkunaan
katsomaan taivaan raivoa turvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti