”Miksi sä
pukeudut aina poikien vaatteisiin?”
Niin. Vastasin
kysymällä ”miksi sinä pukeudut
poikien vaatteisiin?”.
Mutta eihän
se ole oikeastaan vastaus. Sanoin että se on kannanotto sukupuolineutraaliuden
puolesta.
Tämä pieni
keskustelu tuli päähäni ja jäin miettimään sitä uudelleen. Tosiaan, miksi minä
pukeudun niin kuin pukeudun? Kyllä siinä on varmaan jotain pientä kapinaa ja
sellaista, ”pukeudun poikien vaatteisiin jos haluan”.
Mutta alun
perin kyse oli vain siitä että ajatus keskiverto naisesta tai tytöstä ärsytti
minua, enkä halunnut sopia siihen lokeroon. Naisista puuttui mielestäni syvyys
ja merkitys ja ajatukset, kaikki olivat samanlaisia ja epäkiinnostavia. Ja
siinä onkin taas elämäni dilemma: miten olla erilainen.
Kuinka
saatanan lapsellista pyrkiä totaaliseen erilaisuuteen, kun tiedän että se on
mahdotonta. Pyrin siihen vain rikkomalla kaikesta paloja ja sotkemalla niistä
tilkkutäkin. Silti minusta saadaan aina jokin laatikko, se joka ei halua tulla
lokeroiduksi.
Vanhojen
koulukavereiden tapa lokeroida minut ”Viljamiksi” tai sukupuoleltani ”It”:ksi
ei haitannut, koska se oli erilaista. Minulla oli ikioma lokero.
Ihmisillä on
tapana katsoa ihmistä ja olla sitä mieltä että hän on jonkin tietyn lainen.
Minä teen samaa, se on vain luonnollista. Mutta ikuinen sen kuuntelu että ”mitäs
ihmettä olet tehnyt jotain kaavasta poikkeavaa” ärsyttää. Siksi uudet tuulet ja
ihmiset tekevät hyvää.
On jotenkin
vapauttavaa että minulta kysytään taas miksi olen jotain, eikä vain oleteta.
Opin itse pohtimaan itseäni eri tavalla kun minua ei vain oteta vastaan oman
itseni stereotypiana, vaan todetaan, että ”pitkät hiukset sopisivat sinulle”.
Kuulen ihan
liikaa ”älä vaan mene muuttumaan miksikään tai tekemään mitään mitä en sinulta
odota”.
Mutta olenko
minä liian juurtunut muuttuakseni, onko ulkokuoreni liian lähellä
identiteettiäni? ..Niin.