Matematiikkakin on kivaa kun sen osaa ajatella oikein

Koeviikko.

Herrat Orange, White ja Pink jakavat 592 000 dollarin timanttisaaliin suhteella 2:3:5. Kuinka paljon kukin saa?

Orange on nuorin ja kokemattomin, vaikkakin vain muutaman vuoden Pinkiä nuorempi - joka kyllä on rautainen ammattilainen - ja saa siksi pienimmän osan saaliista. Koska Pink sai alun perin napattua timantit ja päätti hyvää hyvyyttään jakaa ne kahden muun kanssa, hän saa suurimman osuuden. Mitenkään epätasainen jako ei kuitenkaan ole, sillä meidän on kuitenkin otettava huomioon että 2 osaa + 3 osaa = 5 osaa, eli Orangen ja Whiten lähtiessä yhdessä Meksikoon he saavat yhteensä saman summan kuin Pink.

Eikös tällä pääsekin matematiikan kokeesta läpi?

Kaunis kuva umpikujasta

Menin tekemään uudenvuodenlupauksen että oikeasti tänä vuonna katson ne elokuvat jotka olen listannut katsottavaksi. Listoja on kaksi: ne jotka pitää katsoa ihan yleissivistyksen nimissä, ja ne joissa on joku kiva näyttelijä. Paha arvata kummasta listasta aloitin.

Gridlock’d 

Ihanan tiivis pätkä joka kertoi tismalleen sen tarinan joka oli tarpeen eikä lähtenyt liikaa rönsyilemään. Tupac Shakur ja Tim Roth esittävät kahta narkkaria, joiden ystävätär joutui yllättäen sairaalaan saatuaan yliannostuksen. He päättävät uudenvuodenlupauksena tehdä parannuksen ja hankkiutua kuiville. Valitettavasti se ei ole ihan niin helppoa.

Puolentoista tunnin ajan parivaljakko seikkailee pitkin kaupunkia yrittäen löytää paikkaa jossa päästä vieroitusohjelmaan mahdollisimman pian, mutta jokaiselta luukulta heidät passitetaan jonnekin muualle. Tilanteesta  tuli vahvasti mieleen joku vanha Asterix ja Obelix –piirroselokuva jossa gallialaisia juoksutetaan pitkin rakennusta täyttämässä lomaketta. Mielenyhtymä nosti tilanteen viihdearvoa.

Jossain vaiheessa Spoon (Tupac) ja Strech (Tim) saavat peräänsä ison huumepomon. Myös poliisi on pian kiinni heidän takalistossaan. Avun etsiminen muuttuu haastavammaksi, kun pitää olla varovainen missä näyttää naamansa. Jossain vaiheessa näyttääkin siltä että peli on pelattu, edes ammuttuina ja puukotettuina ensiavun tiskin nainen ei päästä heitä hoitoon ilman vuoronumeroa.

Elokuvan loppu jää mukavalla tavalla epäselväksi, jäin miettimään oliko kyseessä takauma vai siirtymä eteenpäin. Sekava seikkailu ja takaumat solmiutuvat yhteen ja viesti tulee selväksi:: ”Life is like a traffic jam”.

Näin selvää ja tiivistä viestiä välittävät elokuvat ovat aika harvassa, oikea merkitys on aina jossain kymmenen draamakerroksen alla ja vain kouluttautuneet elokuvatutkijat löytävät sen. Mutta tässä oli nimenomaan tarkoitus kertoa viihde-elokuvan kautta millainen kehä on yrittää päästä ylös pohjalta.

Siinä missä elokuva huvittaa se myös nostaa turhautumisen yhteiskuntatilanteeseen. Tietenkään elokuva ei voi täysin vastata todellisuutta, ja suomessa tuskin on mitenkään sama tilanne, mutta silti. Ei se voi koskaan olla helppoa. Huumeiden käyttäjiltä vaaditaan paljon tahdonvoimaa edes päätökseen, että haluaa lopettaa. Sitä ei helpota että kun se on tehty, valtio käskee odottamaan puoli vuotta edes jonkinlaiseen hoitoon. Eikö valtio halua että ihmiset pääsevät nousemaan huonosta tilanteestaan, vai eikö sitä vain kiinnosta? Miksi yleensä annetaan kuva että parannus on helppoa, vain oman päätöksen takana, jos se todellisuudessa on niin suuri rumba?

Katsomisen arvoinen elokuva, avartaa ja on samalla kelpo viihdettä.

Katoavatko muistoni bittiavaruuteen?

Musiikki herättää jännittäviä ajatuksia. Ei vain sisällöltään vaan ajatuksena. Musiikkin omistaminen ei ole enää konkreettista, se on vain jotain abstraktia. Minulla itselläni ei oikeasti ole sitä missään, voin vain kuunnella jostain palvelimesta ja kasata soittolistoja.

Entä sitten kun se palvelin katoaa? Missä on se musiikki jota kuuntelin? Tietysti se on yhä olemassa jossain, jossakin muodossa, mutta minulla itselläni ei ole enää siihen mitään konkretiaa. En voi kahdenkymmenen vuoden päästä löytää ullakolta pahvilaatikkoa täynnä levyjä, ja muistella mistä sain ne ja milloin. En voi etsiä vanhaa levysoitinta ja kuunnella niitä uudelleen.

Joku kuulemma harrastaa sitä, että ottaa kuvakaappauksen soittolistoista. Ihan kiintoisa ajatus, mutta se on edelleen olemassa vain sinulla itselläsi tietokoneella. Se on vain nimiä. Vaikka siitä ottaisi printin jonka löytää, se on vain sanoja. Niitä ei voi koskea tai kuulla, ellei erikseen vaivaudu etsimään niitä.

Siinä missä pidän musiikkipalvelimien ja soittolistojen helppoudesta, ne pelottavat minua. Ja vaikka kuinka uskon hetkellisyyteen, uskon myös muisteluun. Tiedän ja uskon katoavani, mutta haluan että muistot siitä mitä olen ollut pysyvät niin kauan kuin minäkin. Jotain minulle varmasti jää mieleen siitä mitä musiikkia kuuntelen nyt, mutta jokin katoaa varmasti. En voi selata levyhyllyä joskus ja alkaa nauraa jollekin kappaleelle jota joskus rakastin. Se on surullista.

Jos jokin suuri palvelin kuten Youtube ja Spotify kaatuu kokonaan, lakkaa olemasta, mitä kaikelle sille sisällölle tapahtuu? Muistan varmasti tärkeimmät kappaleet soittolistoiltani, mutta en todellakaan pysty kopioimaan sitä kaikkea jonnekin muualle. Valtava palanen musiikillisista muistoistani ja identiteetistäni katoaa. Sama pätee myös jos musiikit on ladannut tietokoneelleen jossain muodossa, pelottavan usein tietokoneet hajoavat ja kadottavat kaiken sisältönsä; pienen tason katastrofiteorioita.

Tämä ajatus vaivaa minua. En näe mitään syytä alkaa ostaa näitä kappaleita levyjen muodossa vain että saisin niistä konkreettisia, ne ovat Spotifyssa paljon helpommin saatavilla. Minulla ei ole mitään teoriaa jolla ratkaista asiaa. Jossain vaiheessa lapsuuteni musiikki on vain jollain kovalevyllä joka ei aukea.

Pelkään kadottavani itseni.