Paljonko mahtaa muistaa

Sadan vuoden päästä, jonkun olion ajanlaskua, voisin muistella enkä muistaa mitään. Tämä päivä ja eilinen olisivat hukkuneet monien samankaltaisten sekaan, minäkin ehkä ihan kokonaan.

Joka vuosi talvisen kaupungin yö tuoksuu samalta seurasta riippumatta. Kevätaurinko tuntuu aina samalta, hymyilytti syystä tai ei. Joskus parhaatkin ovat hukkuneet yhdeksi sellaisista päivistä, jotka ovat kauneudestaan huolimatta kuin kaikki muutkin.

Tänään joku tuntuu ehkä kesän ensimmäiseltä perhoselta, mutta en muistaisi sitäkään ensivuonna. Tai ainakin on hyvä luottaa muutokseen, vaihtuvuuteen ja unohdukseen. Perhosen kuuluu kulkea kohtauksesta lepattaen läpi.

Jotkut asiat on tarkoitettu, mutta mikään ei tarkoita niitä kestävinä tai vakavina. Elämä on pelkkää alun ja lopun vaihtelua ja siinä välissä yritetään pysyä karusellin kyydissä, leikki leikkinä eikä sellaista ole kuin aikuisten oikeesti.

On helppo meloa virran mukaan ja heilutella ohi mennessään, nauttia vedenpinnasta sormenpäillä. On helppo sanoa ollutta ja mennyttä, käännyttäessä jo unohdettua.

Vaikkei linnunlaulu tai väärä risteys, niin virta ainakin jää sadan vuoden päähän, jotain ajanlaskua. 

Yksi askel

Niin käy aina vain uudestaan.

Rinnallani seisoo jatkuvasti tumma, pelottava metsä. Käännyin mihin vain, se on aina vierelläni. Korkeampi kuin mikään vuori, syvempi kuin yksikään meri. Jokainen runko sama kuin viereinen; ota yksi askel, ja olet jo eksynyt läpäisemättömään hämärään. 

Mutta juuri siinä, missä pimeys alkaa, kasvaa mättäällä kirkkaita marjoja. Ja väistämättä kiusaukselle antaa periksi, syö nälkäänsä muutaman. Ne marjat maistuvat kauneudelta, ilolta ja tanssilta, kaikelta mitä elämältä on koskaan toivonut. Ja syödessäni tiedän, että syvemmällä metsässä niitä kasvaa lisää.

Mättäät ovat märkiä, maa multainen ja oksat teräviä, kulkeminen on hidasta mutta eksyminen välitöntä. Ilmassa tuoksuu lupaus. Ennen kuin huomaankaan en tiedä mistä tulin, missä on maa ja missä taivas ja kuka minä olen. On vain syvä, pimeä metsä joka ympäröi minut kaikkialta, ja usko, että jossain on rauhallinen pieni aukio jossa ilma on aurinkoinen ja jossa ilma tuoksuu marjoilta. Usko että on jokin palkinto, jokin syy miksi eksytän itseni syvemmälle. 

Mutta vaikka kuinka uskoisin seuraavani polkua joka vie jonnekin, se loppuu tyhjään. Marjat loppuvat kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei ole aukiota, ei punaisia mättäitä. Ei ole enää mitään. Joka suunnassa loputtomasti mustaa, ja marjojen maku on vain hento, katkeroitunut muisto. 

Teen saman virheen kerran toisensa jälkeen. Sorrun astumaan pois valoisalta polultani vain maistaakseni hieman. Ja jään koukkuun, enkä pääse takaisin ennen kuin olen taas kerran eksynyt, vaikka aina tiedän ja pelkään mitä on edessä. Toivon, että silläkertaa se on sen arvoista.

Aina vain, koska ne marjat maistuvat elämältä.

Muminaa

Olen pitänyt luovaa taukoa. Elänyt, vaihteeksi: miettinyt lähinnä käytännöllisiä, todellisia ja poliittisia asioita. Käynyt dialogia ihan oikeiden ihmisten kanssa, enkä tyhjän dokumenttipohjan. En ole varmaan kuukausiin kirjoittanut mitään.

Alan taas vähän kääntyä itseeni, niin hyvässä kuin pahassa. Taas jotain hyvin tuttua samaa ajatuksenkiertoa, mutta ehkä opin siitä tällä kertaa jotain. (Vähän pakotettua optimismia).

Tarkkuus on pahasta. Ympäripyöreys ja satunnaisuus, odotusten puute, tekevät elämästä niin paljon helpompaa. Muistaa vain hengittää ja deletoida. En halua keskittyä enkä saa mitään tehtyä.

Mikään ei kiinnosta paitsi kaikki.

Tavoite: hengitä ja älä mieti liikaa. 

Pardon me

Muutama ajatuksia ja huomioita.

1.       Aistin järjestelmällisyyttä. Suunnitelmallisuutta. Toisiinsa liittymättömät tapahtumat ja sattumukset pyörivät elämässä järkevässä, lähes kirjallisen kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäinen sattuma mahdollistaa toisen, joka kolmannen ja niin edelleen. Näin minä ne kirjoittaisin, jos kirjoittaisin omaa elämääni. Totean tämän kumman jonkinlaista ”kohtalon johdatusta” muistuttavan kokemuksen puhtaasti kokemuksena enkä väitä tai spekuloi sen todenmukaisuutta saati alkuperää.

2.      Ystävä sanoi oppineensa minulta jotain omaan elämänkatsomukseensa. Tunsin itseni tärkeäksi ja onnistuneeksi.

3.       Sain kiinni jostain langanpäästä, miksi koen itsetuntoni verrannollisen hyväksi, vaikka olen sen kyseenalaistanut. Jollain perustavalla tasolla ajattelen että jos vain haluan, voin olla mitä vain ja tehdä mitä vain. Lähestyn asioita aina siitä mitä minä haluan olla.

4.      Voin hyvin mutten tunne olevani läsnä. Kaikki on hieman irrallaan ja surrealistista. Olenkohan hereillä vai nukunko? Näinkö sittenkin unta?

5.       Tätäkö se täysi-ikäisyys sitten on?

Yläkäsite - alakäsite

Täytä iso läjä lomakkeita. ”Laita nimesi sopivien otsikoiden alle”.

Mies

Nainen

Taiteilija

Tieteilijä

Muusikko

Sinkku

Parisuhteessa

Teenjuoja

Kahvinjuoja

 ja sivukaupalla lisää.

Luin läpi yläotsikoita ja mietin minkä alakäsite halusin olla. Identifioidunko ryhmään ”laittaa leivälle ensin juuston ja sitten kinkun” vai ”juo kahvinsa maidolla mutta teensä ilman”? Kun laitan nimeni otsikon alle, määritän itseni jonkin edustajaksi. Voinko sitten koskaan enää juoda kahvin mustana vai tuotanko pettymyksen kaikille muille tämän yläkäsitteen edustajille?

Lopulta otin tyhjän paperin ja kirjoitin sen otsikoksi oman nimeni. Alle luettelin kaikki itseeni sopivat lomakkeiden otsikot: sillä minä olen yläkäsite, piirteeni vain määreitäni. Olen ehkä nainen, mutta en aseta itsenäni kategoriaan naiset. Ehkä muusikko, mutta en yksi muusikoista.

Määreitä ei tarvitse pelätä, kunhan ne näkee omassa arvossaan. Piirteet määrittelevät, mutta niiden ei tarvitse rajoittaa - minun alaotsikoinani ne ovat vain huonekaluja jotka voin halutessani siirtää minne haluan.

Määritelkää, olkaa hyvä, mutta älkää allekirjoittamalla. Sinä olet aina paljon enemmän kuin tapasi. 

Räkäistä ja tarttuvaa

Aurinko on alkanut paistaa ja voi tehdä keväisiä asioita. Hymyilyttää.

Ehkä se oli vaan talvi ja pimeä joka piti pään niin maassa. Ei sillä, joululomien marraskuinen mustuus oli hienoa ja mukavaa. Lumettomuus ja pimeät tiet on kauniita ja silloin tekee mieli olla ulkona, mutta ei se mielialaa sen kummemmin nosta.

Joku kumma kaamosmasennus vain, kai. Nyt on aamulla jo valoisaa ja päivän jaksaa naurattaa ja ainakin just nyt tuntuu siltä että on joku suunta. Saisi vaan jonkun mukaan jonnekin, ihan vaan jonnekin päämäärättömästi metsään tai kaukaiseen tuntemattomaan urbaanilähiöön.

Ei vieläkään ole selkeetä tai helppoa, mutta vitut siitä.

Mikään, mikä oli perseestä eilen, ei ole mitenkään mystisesti paremmin, mutta vitut siitä.

Mä meen jumalauta asfaltille makaamaan ja nauran ihan helvetin lujaa koska nyt vaan tuntuu siltä. Tyhmä klisee kevätenergia mutta ihan sama hajotkaa te vaan sinne vitutuksen oravanpyöräänne.

Enkä jaksa olla kiva, piruilen koska se on hauskaa, deal with it. Piti taas lyödä päänsä tarpeeksi kovaa seinään, että osasi tajuta ettei sillä ole mitään väliä onko mussa jotain samaa vanhaa. Sitten pitää vaan löytää oma ihmisarvonsa jostain muualta.

Paskat kivenkolosta tai maakuopasta tai sillanalusesta pakopaikkana. Mä istun puunoksalla tai aurinkotuolissa siellä sillan alla aurinkolasit päässä ja vilkutan kun kävelette ohi varpaitanne tuijottaen.  

Kun mä olen nuori

Mä olen aina luottanut siihen että kaikelle on aika sitten joskus. Mulla on aikaa elää ja olla nuori. Ei mun vielä tarvitse ryypätä aivojani pellolle, sen voi tehä sitten kun on vähän vanhempi. Mulla on vielä elämää ja nuoruutta jäljellä, mä ehdin vielä kaikkeen mukaan.

Mutta onko se sitten todellisuus vai irrationaalinen kriisi joka iski ja sanoi että ”eikä ole”. Yhtäkkiä pysähdyin miettimään numeroja. 17 ja puoli on samaan aikaan niin säälittävä pikku teini joka ei oikeasti tiedä mistään mitään vaikka pitäisi itseään kuinka fiksuna ja kypsänä ja ties mitä. Ja toisaalta jo niin lähellä olla aikuinen ja sitä kun pitää yhtäkkiä saada elämänsä kasaan, koota itsensä ja olla jotain.

Nuoruuden pitäisi olla sitä aikaa jolloin kaikki pistetään paskaksi, mistään ei välitetä, kaikki rajat kokeillaan ja ylitetään koska nyt tai ei koskaan. Se on sitä kapinaa ja anarkiaa. Mä halusin olla kapinallinen sitä oletusta vastaan että nuoruuden pitää olla sellaista, tai ainakin niin aikaisin. Mutta silti mä aioin, aion, elää sen nuoruuden joskus. Mutta koska? Koska mä olen tarpeeksi vanha ja sopivan nuori ja tuleeko se kohta lyömään mua vasaralla päähän vai pitääkö mun vaan tarrata mihin tahansa mahdollisuuteen ja siitä se lähtee?

Mikä helvetti se sitten on se ikä jolloin on ok olla lärvit ja överi ja rappiolla. Säälittävää olla 14 ja kännissä puolikkaasta siideristä, kliseistä täyttää kahdeksantoista ja rellestää seuraava vuosi joka ilta baarissa ja tuhota maksansa ja aivonsa. Ja koko opiskeluaika ja opiskelijaelämä aikaa mutta silloinhan ollaan sivistymässä ja opiskellaan vain eikö niin????? Ja taas palataan säälittävään ja hulttioon jos niin tehdään kun aletaan olla oikeastiaikuisia. Koska aikuisten pitäisi olla ja ovatkin tunnetusti kokeneita ja älykkäitä ja tietoisia ja kykeneviä arvioimaan maailmaa. 

Milloin ihminen lakkaa olemasta pikkuvanha, ja siihen aletaan ihan oikeasti suhtautua vakavasti otettavana ajattelijana? Vai ajattelevatko vanhemmat ihmiset aina nuoremmistaan että ”tuo on tuota nuoruutta” vähättelevän kokeneella aikuisen äänensävyllä. Ja helvetti, kyllähän mäkin sen tiedän että se on sitä nuoruutta omalla tavallaan. Jotenkin kummallisesti koko asia häiritsee vaikka sen ei pitäisi tai se ei ennen häirinnyt tai en mä tiedä.

Pitäsi varmaan koota ajatuksensa elämästä ja ideologioista ja haaveista ja todellisuudesta ja asettaa ne johonkin realistiseen arvojärjestykseen. Tai sitten vaan unohtaa koko turha paska ja elää taas vähän aikaa. 

Love yourself so no-one has to

Väsynyt ja onnellinen 

(väsynyt, ei onnellinen.)

Seinät ovat paras ystävä, niitä tervehdin (niille hymyilen), niille syy on se ja sama. 

Kaadun ja putoan, kiroan sinut itseni maailman. Jättäkää rauhaan (tai ihan miten vaan)

selkä ja ilma ja etäisyys, antakaa olla mä jään ja meen. Kierrän ees taas, en osaa päättää suuntaa enkä askelia.

Heitän viskon ja paiskon, päässäni jos en muuten. Olisipa helppoa, olisipa helppoa, kehässä aina vastaan samat seinät,  en jaksa enää edes huomata (osaisinpa juosta niistä läpi)

oon silmät auki valveilla mut mitään ei näy. Väsynyt liikkumaan ja ottamaan kiinni, ehkä jään ja odotan, että maailma tulee kohdalle ja tervehtii.

Tai toivon että kaikki pysähtyy ja ei tarvitse ajatella ja joku muu löytää solmun oikean pään

joskus vain haluaisin olla optimisti. 

Facebookista

Mitä iloa siitä oikeasti enää on?

Kytätään kuinka monta tykkäystä saa päivityksiin joilla ei ole oikeasti mitään väliä ja jos kerrankin on niin ketään ei kiinnosta. Iänikuista online-pallojen tuijottamista ihmisten nimien perässä, ilman että koskaan kuitenkaan aloittaa keskustelua. Newsfeed on täynnä "suositeltuja julkaisuja" ja linkkejä joita kukaan ei koskaan lue.

Facebook on kaikilla auki, mutta mihin sitä kukaan käyttää? "En mä oo riipppuvainen facesta, vaan ihmisistä sen toisessa päässä".

Mutta onko koko online-keskustelujen idea kadonnut, kun kaikilla kulkee naamakirja taskussa ja keskustelut käydään mobiiliversioina? Harvoissa tapauksissa enää kaksi ihmistä on eri puolilla yhtä aikaa koneen ääressä käymässä keskustelua kuin olisivat samassa tilassa. Mikä keskustelu se on jossa tehdään koko ajan jotain muuta ja vastataan viiden minuutin välein? Ei kukaan keskustele niin oikeassakaan elämässä.

Mobiilifacebook on jokin kummallinen välimuoto online-chatin ja tekstiviestien välillä.Tekstareiden kaltaista tahtia vastaamisessa chat-viestien sisällöllä ja kaupan päälle ärsyttävällä online-pallo joka menee pois ja tulee takaisin miten sattuu. Kaikkien virtuaali kommunikaatio-ohjelmien huonot puolet samassa paketissa.

Boikotoin Watsapp sovellusta (ja oikeastaan skypeäkin) tämän saman ilmiön takia.  Kommunikaatiosta alkaa puuttua kokonaan ajatus. Yhteyttä pidetään koko ajan kaikkien kanssa mutta ei koskaan kunnolla. Voisin palata pelkkiin tekstiviesteihin ja puheluihin, joita käytetään yleensä silloin kun on oikeasti asiaa tai oikeasti halua keskustella.

Mitä helpompaa ja arkisempaa keskustelusta tulee, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan sisältöä.

Se on taas se syksy

Kuka mä oon ja onks sillä väliä

kehtaankohan kysyä

-

Sanoissa on voimaa kun ne raapii seinään, ihoon, kallioon

ei lähde vaikka sadat silmät kuluttaa

kaikki vaan ottaa mukaansa merkityksiä

ja lopulta se on yhtä tyhjä

kuin mummon kirjailemat mietelauseet

siksi mainostaulujakin vaihdetaan

-

kuka nyt on se karkulainen

kuka lähti kenenkin matkaan

ketä huudellaan kotipihalta

ja kenen talo on yhtä hiljainen kuin aina ennenkin

-

Ne käskee juomaan vihollisen verta

mut kuka nyt on milläkin puolella

liekö omaani kuitenkin

-

aina käsketään etsimään joku uusi

jolle on ehdoton

säkin päädyt itseesi

joka sekin pettää

ja sanoo:

”näytät lihavalta tossa paidassa”