Räkäistä ja tarttuvaa

Aurinko on alkanut paistaa ja voi tehdä keväisiä asioita. Hymyilyttää.

Ehkä se oli vaan talvi ja pimeä joka piti pään niin maassa. Ei sillä, joululomien marraskuinen mustuus oli hienoa ja mukavaa. Lumettomuus ja pimeät tiet on kauniita ja silloin tekee mieli olla ulkona, mutta ei se mielialaa sen kummemmin nosta.

Joku kumma kaamosmasennus vain, kai. Nyt on aamulla jo valoisaa ja päivän jaksaa naurattaa ja ainakin just nyt tuntuu siltä että on joku suunta. Saisi vaan jonkun mukaan jonnekin, ihan vaan jonnekin päämäärättömästi metsään tai kaukaiseen tuntemattomaan urbaanilähiöön.

Ei vieläkään ole selkeetä tai helppoa, mutta vitut siitä.

Mikään, mikä oli perseestä eilen, ei ole mitenkään mystisesti paremmin, mutta vitut siitä.

Mä meen jumalauta asfaltille makaamaan ja nauran ihan helvetin lujaa koska nyt vaan tuntuu siltä. Tyhmä klisee kevätenergia mutta ihan sama hajotkaa te vaan sinne vitutuksen oravanpyöräänne.

Enkä jaksa olla kiva, piruilen koska se on hauskaa, deal with it. Piti taas lyödä päänsä tarpeeksi kovaa seinään, että osasi tajuta ettei sillä ole mitään väliä onko mussa jotain samaa vanhaa. Sitten pitää vaan löytää oma ihmisarvonsa jostain muualta.

Paskat kivenkolosta tai maakuopasta tai sillanalusesta pakopaikkana. Mä istun puunoksalla tai aurinkotuolissa siellä sillan alla aurinkolasit päässä ja vilkutan kun kävelette ohi varpaitanne tuijottaen.  

Kun mä olen nuori

Mä olen aina luottanut siihen että kaikelle on aika sitten joskus. Mulla on aikaa elää ja olla nuori. Ei mun vielä tarvitse ryypätä aivojani pellolle, sen voi tehä sitten kun on vähän vanhempi. Mulla on vielä elämää ja nuoruutta jäljellä, mä ehdin vielä kaikkeen mukaan.

Mutta onko se sitten todellisuus vai irrationaalinen kriisi joka iski ja sanoi että ”eikä ole”. Yhtäkkiä pysähdyin miettimään numeroja. 17 ja puoli on samaan aikaan niin säälittävä pikku teini joka ei oikeasti tiedä mistään mitään vaikka pitäisi itseään kuinka fiksuna ja kypsänä ja ties mitä. Ja toisaalta jo niin lähellä olla aikuinen ja sitä kun pitää yhtäkkiä saada elämänsä kasaan, koota itsensä ja olla jotain.

Nuoruuden pitäisi olla sitä aikaa jolloin kaikki pistetään paskaksi, mistään ei välitetä, kaikki rajat kokeillaan ja ylitetään koska nyt tai ei koskaan. Se on sitä kapinaa ja anarkiaa. Mä halusin olla kapinallinen sitä oletusta vastaan että nuoruuden pitää olla sellaista, tai ainakin niin aikaisin. Mutta silti mä aioin, aion, elää sen nuoruuden joskus. Mutta koska? Koska mä olen tarpeeksi vanha ja sopivan nuori ja tuleeko se kohta lyömään mua vasaralla päähän vai pitääkö mun vaan tarrata mihin tahansa mahdollisuuteen ja siitä se lähtee?

Mikä helvetti se sitten on se ikä jolloin on ok olla lärvit ja överi ja rappiolla. Säälittävää olla 14 ja kännissä puolikkaasta siideristä, kliseistä täyttää kahdeksantoista ja rellestää seuraava vuosi joka ilta baarissa ja tuhota maksansa ja aivonsa. Ja koko opiskeluaika ja opiskelijaelämä aikaa mutta silloinhan ollaan sivistymässä ja opiskellaan vain eikö niin????? Ja taas palataan säälittävään ja hulttioon jos niin tehdään kun aletaan olla oikeastiaikuisia. Koska aikuisten pitäisi olla ja ovatkin tunnetusti kokeneita ja älykkäitä ja tietoisia ja kykeneviä arvioimaan maailmaa. 

Milloin ihminen lakkaa olemasta pikkuvanha, ja siihen aletaan ihan oikeasti suhtautua vakavasti otettavana ajattelijana? Vai ajattelevatko vanhemmat ihmiset aina nuoremmistaan että ”tuo on tuota nuoruutta” vähättelevän kokeneella aikuisen äänensävyllä. Ja helvetti, kyllähän mäkin sen tiedän että se on sitä nuoruutta omalla tavallaan. Jotenkin kummallisesti koko asia häiritsee vaikka sen ei pitäisi tai se ei ennen häirinnyt tai en mä tiedä.

Pitäsi varmaan koota ajatuksensa elämästä ja ideologioista ja haaveista ja todellisuudesta ja asettaa ne johonkin realistiseen arvojärjestykseen. Tai sitten vaan unohtaa koko turha paska ja elää taas vähän aikaa. 

Love yourself so no-one has to

Väsynyt ja onnellinen 

(väsynyt, ei onnellinen.)

Seinät ovat paras ystävä, niitä tervehdin (niille hymyilen), niille syy on se ja sama. 

Kaadun ja putoan, kiroan sinut itseni maailman. Jättäkää rauhaan (tai ihan miten vaan)

selkä ja ilma ja etäisyys, antakaa olla mä jään ja meen. Kierrän ees taas, en osaa päättää suuntaa enkä askelia.

Heitän viskon ja paiskon, päässäni jos en muuten. Olisipa helppoa, olisipa helppoa, kehässä aina vastaan samat seinät,  en jaksa enää edes huomata (osaisinpa juosta niistä läpi)

oon silmät auki valveilla mut mitään ei näy. Väsynyt liikkumaan ja ottamaan kiinni, ehkä jään ja odotan, että maailma tulee kohdalle ja tervehtii.

Tai toivon että kaikki pysähtyy ja ei tarvitse ajatella ja joku muu löytää solmun oikean pään

joskus vain haluaisin olla optimisti. 

Facebookista

Mitä iloa siitä oikeasti enää on?

Kytätään kuinka monta tykkäystä saa päivityksiin joilla ei ole oikeasti mitään väliä ja jos kerrankin on niin ketään ei kiinnosta. Iänikuista online-pallojen tuijottamista ihmisten nimien perässä, ilman että koskaan kuitenkaan aloittaa keskustelua. Newsfeed on täynnä "suositeltuja julkaisuja" ja linkkejä joita kukaan ei koskaan lue.

Facebook on kaikilla auki, mutta mihin sitä kukaan käyttää? "En mä oo riipppuvainen facesta, vaan ihmisistä sen toisessa päässä".

Mutta onko koko online-keskustelujen idea kadonnut, kun kaikilla kulkee naamakirja taskussa ja keskustelut käydään mobiiliversioina? Harvoissa tapauksissa enää kaksi ihmistä on eri puolilla yhtä aikaa koneen ääressä käymässä keskustelua kuin olisivat samassa tilassa. Mikä keskustelu se on jossa tehdään koko ajan jotain muuta ja vastataan viiden minuutin välein? Ei kukaan keskustele niin oikeassakaan elämässä.

Mobiilifacebook on jokin kummallinen välimuoto online-chatin ja tekstiviestien välillä.Tekstareiden kaltaista tahtia vastaamisessa chat-viestien sisällöllä ja kaupan päälle ärsyttävällä online-pallo joka menee pois ja tulee takaisin miten sattuu. Kaikkien virtuaali kommunikaatio-ohjelmien huonot puolet samassa paketissa.

Boikotoin Watsapp sovellusta (ja oikeastaan skypeäkin) tämän saman ilmiön takia.  Kommunikaatiosta alkaa puuttua kokonaan ajatus. Yhteyttä pidetään koko ajan kaikkien kanssa mutta ei koskaan kunnolla. Voisin palata pelkkiin tekstiviesteihin ja puheluihin, joita käytetään yleensä silloin kun on oikeasti asiaa tai oikeasti halua keskustella.

Mitä helpompaa ja arkisempaa keskustelusta tulee, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan sisältöä.

Se on taas se syksy

Kuka mä oon ja onks sillä väliä

kehtaankohan kysyä

-

Sanoissa on voimaa kun ne raapii seinään, ihoon, kallioon

ei lähde vaikka sadat silmät kuluttaa

kaikki vaan ottaa mukaansa merkityksiä

ja lopulta se on yhtä tyhjä

kuin mummon kirjailemat mietelauseet

siksi mainostaulujakin vaihdetaan

-

kuka nyt on se karkulainen

kuka lähti kenenkin matkaan

ketä huudellaan kotipihalta

ja kenen talo on yhtä hiljainen kuin aina ennenkin

-

Ne käskee juomaan vihollisen verta

mut kuka nyt on milläkin puolella

liekö omaani kuitenkin

-

aina käsketään etsimään joku uusi

jolle on ehdoton

säkin päädyt itseesi

joka sekin pettää

ja sanoo:

”näytät lihavalta tossa paidassa”

Aiheitamme tänään: jumala

Olo on tosi kaurapuuro. Kuusi oppituntia viikossa filsa+et, mukavaa ja kivaa ja tietopitoista mutta ZIISUS aivot sulaa kun ne on molemmat putkeen maanantai iltapäivänä.

Filosofia on oikeesti varsin hauskaa ihan istua tunneilla, koska jatkokurssi ja ihmiset joita kiinnostaa. Aina välillä saadaan irti joku eeppinen moraalinen keskustelu/väittely. Ja mikään ei ole hauskempaa kuin kunnon väittely.

Mutta se, mikä herätti tänään jänniä ajatuksia, oli ET tunnin jumalan eksistenssiin liittyvät kysymykset.  Vihosta löytyy noin kuusi sivua erilaisia jumalatodistuksia ja kannanottoja ateismin puolesta. Tärkein kysymys: entä sitten?

Jumalakysymys on varsin kiehtova kulttuurillisesta näkökulmasta, kuinka paljon siitä saa irti ja kuinka paljon siitä jaksetaan repiä irti. Ja tietysti se sitten on jotenkin tärkeä kysymys jollekin, kun siitä kerran saa kirjoitettua tiivistetysti melkein kymmenen sivua muistiinpanoja.

Henkilökohtaisesti se tuntuu vain kauhean absurdilta. ”Onko Jumala olemassa?” Jaa-a, en voi todistaa että olisi. ”Uskotko Jumalaan?” onkin paljon kiinnostavampi kysymys. Koska usko ei vaadi todistusta eikä vakuuttelua, saati olemassaoloa.

Minulle koko kysymys on kamalan vieras. Mitä ihmettä edes tarkoittaa ”uskoa Jumalaan”? Sikäli voisin kutsua itseäni ateistiksi, että en sikäli usko kiinteän Jumalaksi kutsutun olennon olemassaoloon, mutta ajatus on jotenkin nihkeä. En voi sanoa etten usko johonkin jos en tiedä mistä puhun.

Uskominen on kuitenkin helppo ymmärtää: on jollain tavoin luonnollinen tila uskoa johonkin, vaikka jumalaan. Jos se tekee ihmisestä onnellisen, siitä vain. Raivokasta ateismia on paljon vaikeampi ymmärtää. ”Raivokkaalla” tarkoitan sekä sitä että sen lisäksi että ei usko, kieltää muiden uskomisen. En vain kykene hahmottamaan mistä näin raivokas ajatus kumpuaa ja mitä järkeä siinä on.

Agnostisismi jää usein termien selityksessä vajaaksi. ”Ei tietoa”. Mitä sekin on tarkoittavinaan? Sen ymmärtää helpoiten ajatukseksi, jonka mukaan ei voi tietää onko jumalaa vai eikö ole. Mutta helvetti, kuka sen muka voi varmasti tietää? Sen olemassaoloon joko uskoo tai ei, mutta tietoa ei koskaan ole. Itse luokittelisin itseni Agnostikoksi määritelmällä ”Ei tietoa jumalasta”. En koe olemassaolokysymystä tärkeäksi koska se ei merkitse minulle mitään, sillä minulla ei ole merkitystä sanalle jumala.

Tässä tekstissä lähinnä heittelin ja pyörittelin omia mietintöjäni aiheesta, pointtinani se, että en oikeastaan edes jaksa ottaa kantaa koko kysymykseen. 

kun sun aivosi pysähtyy jäät yksin sydämesi kanssa

Katso itseäsi. 

Kuka sinä olet

oletko totta niin kuin uskot, oletko valhe itsellesi ja maailmalle

mitä sinä olet kun sinulta riisutaan järki,

kyky ajatella kuka olet

mikä sinä olet kun et voi itse muodostaa kuvaa itsestäsi

oletko se sinä

vai jääkö valheen alle vain tyhjyys?

Stand by me (trololo) eli sennu 2013

Taas kulutin viikon elämästäni protulla, ihania sennuja joista irtosi minullekin kaikkea jännää. Ihanan rento leiri jossa kaikki vaan jotenkin meni ja oli kivaa, kaikki oli taas niin ihania.

Hassua lähteä suoraan ulkomaille, edes käymättä kotona. On ikävä Tamperetta, mutta ehkä kuitenkin enemmän mahdollisuutta aktiiviseen kommunikointiin elämäni uusien aurinkojen kanssa.

Saunanlämmityskeskustelussa tultiin ajatelleeksi, että protu on kuin iso sukupuu. Kaikki on kuin serkkuja tai pikkuserkkuja tai kummitytön siskonkaimoja, kaikki tuntee kaikki ja tulee keskenään toimeen. Viikossa puuhuni kasvoi uusi oksa joka puhkesi kukkaan. 

En muista koska viimeksi olisi ollut ihan tällainen olo: nuutunut ja epätodellinen mutta samalla kaipaa joka suuntaan ja haluaa puhua ja puhua. Hassu ikävän tunne joka löi ällikällä, olin unohtanut että se löytyy tunneskaalastani. 

Ja Ranska on mukava kupla, haluan olla täällä mutta haluan olla siellä missä te kaikki joilla on jotain väliä, kliseisesti pidän teitä ajatuksissani.

Piirrustusprojekti: Vincent Vega

Olen parin piirrustuksen verran kokeillut tällaista tekniikkaa, toimii vallan mukavasti apuna mittasuhteiden kanssa. Ajatus on peräisin täältä: http://www.youtube.com/watch?v=xg_-cB6LjZY

Mallikuva

Tein paintilla mallikuvan päälle ruudukon, jonka kopioin paperille, ja luonnostelin mitä suunnilleen tulee mihinkin ruutuun. Kasvojen piirtämiseen auttaa normaalit viivat etäisyyksien suhteuttamiseen.

Kevyen ruudukkoon tehdyn luonnoksen päälle vahvistetaan tärkeiden linjojen ääriviivat. Päälle laitetaan toinen paperi jolle luonnostellaan ruudukoron versio. Kannattaa aloittaa todella kevyillä viivoilla, ja kun saat toisen paperin pois alta voi alkaa tekemään varjostuksia ym.

Lopputulos, (skannerini ei tue lyijykynäjälkeä)

(Tämä on tietokoneella sävyistä paranneltu versio josta saa paremmin selvää)

Haarniska

Se tietää tasan kuka se on ja se on ylpeä siitä. Se tietää missä se on hyvä ja sille on ihan sama missä se on huono. Sillä on kaikki mitä se itse uskoo tarvitsevansa.

Se ei ole heikko. Se on kova, se kestää.

Ja se ei itke.

Se koskaan näytä että sitä sattuu. Se ei pure hammasta, se ei näytä kipua.

Se on kiiltävä ja se on täydellinen mutta se on tosi. Se ei ole huijaus. Se on lihaa ja verta ja totta. Mutta sillä ei ole heikkouksia.

Mutta silti on. Mutta ne ei ole sen.

Se on kova ja vahva ja hyvä, sillä ei ole heikkouksia mutta silti on.

Se ei itke. Mutta joku itkee.

Se on kuori. Siihen uskoo, siihen luottaa. Sen alla on se joka ei näy.

Kuoren alla on jotain mikä tarvitsee kuoren.

Jotain joka on heikko ja haavoittuvainen.

Jotain joka itkee.