Se on taas se syksy

Kuka mä oon ja onks sillä väliä

kehtaankohan kysyä

-

Sanoissa on voimaa kun ne raapii seinään, ihoon, kallioon

ei lähde vaikka sadat silmät kuluttaa

kaikki vaan ottaa mukaansa merkityksiä

ja lopulta se on yhtä tyhjä

kuin mummon kirjailemat mietelauseet

siksi mainostaulujakin vaihdetaan

-

kuka nyt on se karkulainen

kuka lähti kenenkin matkaan

ketä huudellaan kotipihalta

ja kenen talo on yhtä hiljainen kuin aina ennenkin

-

Ne käskee juomaan vihollisen verta

mut kuka nyt on milläkin puolella

liekö omaani kuitenkin

-

aina käsketään etsimään joku uusi

jolle on ehdoton

säkin päädyt itseesi

joka sekin pettää

ja sanoo:

”näytät lihavalta tossa paidassa”

Aiheitamme tänään: jumala

Olo on tosi kaurapuuro. Kuusi oppituntia viikossa filsa+et, mukavaa ja kivaa ja tietopitoista mutta ZIISUS aivot sulaa kun ne on molemmat putkeen maanantai iltapäivänä.

Filosofia on oikeesti varsin hauskaa ihan istua tunneilla, koska jatkokurssi ja ihmiset joita kiinnostaa. Aina välillä saadaan irti joku eeppinen moraalinen keskustelu/väittely. Ja mikään ei ole hauskempaa kuin kunnon väittely.

Mutta se, mikä herätti tänään jänniä ajatuksia, oli ET tunnin jumalan eksistenssiin liittyvät kysymykset.  Vihosta löytyy noin kuusi sivua erilaisia jumalatodistuksia ja kannanottoja ateismin puolesta. Tärkein kysymys: entä sitten?

Jumalakysymys on varsin kiehtova kulttuurillisesta näkökulmasta, kuinka paljon siitä saa irti ja kuinka paljon siitä jaksetaan repiä irti. Ja tietysti se sitten on jotenkin tärkeä kysymys jollekin, kun siitä kerran saa kirjoitettua tiivistetysti melkein kymmenen sivua muistiinpanoja.

Henkilökohtaisesti se tuntuu vain kauhean absurdilta. ”Onko Jumala olemassa?” Jaa-a, en voi todistaa että olisi. ”Uskotko Jumalaan?” onkin paljon kiinnostavampi kysymys. Koska usko ei vaadi todistusta eikä vakuuttelua, saati olemassaoloa.

Minulle koko kysymys on kamalan vieras. Mitä ihmettä edes tarkoittaa ”uskoa Jumalaan”? Sikäli voisin kutsua itseäni ateistiksi, että en sikäli usko kiinteän Jumalaksi kutsutun olennon olemassaoloon, mutta ajatus on jotenkin nihkeä. En voi sanoa etten usko johonkin jos en tiedä mistä puhun.

Uskominen on kuitenkin helppo ymmärtää: on jollain tavoin luonnollinen tila uskoa johonkin, vaikka jumalaan. Jos se tekee ihmisestä onnellisen, siitä vain. Raivokasta ateismia on paljon vaikeampi ymmärtää. ”Raivokkaalla” tarkoitan sekä sitä että sen lisäksi että ei usko, kieltää muiden uskomisen. En vain kykene hahmottamaan mistä näin raivokas ajatus kumpuaa ja mitä järkeä siinä on.

Agnostisismi jää usein termien selityksessä vajaaksi. ”Ei tietoa”. Mitä sekin on tarkoittavinaan? Sen ymmärtää helpoiten ajatukseksi, jonka mukaan ei voi tietää onko jumalaa vai eikö ole. Mutta helvetti, kuka sen muka voi varmasti tietää? Sen olemassaoloon joko uskoo tai ei, mutta tietoa ei koskaan ole. Itse luokittelisin itseni Agnostikoksi määritelmällä ”Ei tietoa jumalasta”. En koe olemassaolokysymystä tärkeäksi koska se ei merkitse minulle mitään, sillä minulla ei ole merkitystä sanalle jumala.

Tässä tekstissä lähinnä heittelin ja pyörittelin omia mietintöjäni aiheesta, pointtinani se, että en oikeastaan edes jaksa ottaa kantaa koko kysymykseen. 

kun sun aivosi pysähtyy jäät yksin sydämesi kanssa

Katso itseäsi. 

Kuka sinä olet

oletko totta niin kuin uskot, oletko valhe itsellesi ja maailmalle

mitä sinä olet kun sinulta riisutaan järki,

kyky ajatella kuka olet

mikä sinä olet kun et voi itse muodostaa kuvaa itsestäsi

oletko se sinä

vai jääkö valheen alle vain tyhjyys?

Stand by me (trololo) eli sennu 2013

Taas kulutin viikon elämästäni protulla, ihania sennuja joista irtosi minullekin kaikkea jännää. Ihanan rento leiri jossa kaikki vaan jotenkin meni ja oli kivaa, kaikki oli taas niin ihania.

Hassua lähteä suoraan ulkomaille, edes käymättä kotona. On ikävä Tamperetta, mutta ehkä kuitenkin enemmän mahdollisuutta aktiiviseen kommunikointiin elämäni uusien aurinkojen kanssa.

Saunanlämmityskeskustelussa tultiin ajatelleeksi, että protu on kuin iso sukupuu. Kaikki on kuin serkkuja tai pikkuserkkuja tai kummitytön siskonkaimoja, kaikki tuntee kaikki ja tulee keskenään toimeen. Viikossa puuhuni kasvoi uusi oksa joka puhkesi kukkaan. 

En muista koska viimeksi olisi ollut ihan tällainen olo: nuutunut ja epätodellinen mutta samalla kaipaa joka suuntaan ja haluaa puhua ja puhua. Hassu ikävän tunne joka löi ällikällä, olin unohtanut että se löytyy tunneskaalastani. 

Ja Ranska on mukava kupla, haluan olla täällä mutta haluan olla siellä missä te kaikki joilla on jotain väliä, kliseisesti pidän teitä ajatuksissani.

Piirrustusprojekti: Vincent Vega

Olen parin piirrustuksen verran kokeillut tällaista tekniikkaa, toimii vallan mukavasti apuna mittasuhteiden kanssa. Ajatus on peräisin täältä: http://www.youtube.com/watch?v=xg_-cB6LjZY

Mallikuva

Tein paintilla mallikuvan päälle ruudukon, jonka kopioin paperille, ja luonnostelin mitä suunnilleen tulee mihinkin ruutuun. Kasvojen piirtämiseen auttaa normaalit viivat etäisyyksien suhteuttamiseen.

Kevyen ruudukkoon tehdyn luonnoksen päälle vahvistetaan tärkeiden linjojen ääriviivat. Päälle laitetaan toinen paperi jolle luonnostellaan ruudukoron versio. Kannattaa aloittaa todella kevyillä viivoilla, ja kun saat toisen paperin pois alta voi alkaa tekemään varjostuksia ym.

Lopputulos, (skannerini ei tue lyijykynäjälkeä)

(Tämä on tietokoneella sävyistä paranneltu versio josta saa paremmin selvää)

Haarniska

Se tietää tasan kuka se on ja se on ylpeä siitä. Se tietää missä se on hyvä ja sille on ihan sama missä se on huono. Sillä on kaikki mitä se itse uskoo tarvitsevansa.

Se ei ole heikko. Se on kova, se kestää.

Ja se ei itke.

Se koskaan näytä että sitä sattuu. Se ei pure hammasta, se ei näytä kipua.

Se on kiiltävä ja se on täydellinen mutta se on tosi. Se ei ole huijaus. Se on lihaa ja verta ja totta. Mutta sillä ei ole heikkouksia.

Mutta silti on. Mutta ne ei ole sen.

Se on kova ja vahva ja hyvä, sillä ei ole heikkouksia mutta silti on.

Se ei itke. Mutta joku itkee.

Se on kuori. Siihen uskoo, siihen luottaa. Sen alla on se joka ei näy.

Kuoren alla on jotain mikä tarvitsee kuoren.

Jotain joka on heikko ja haavoittuvainen.

Jotain joka itkee. 

"Mä olen täysin oma itseni"

Mä olen oma itseni ja mulle on ihan sama mitä muut ajattelee, tai vaihtoehtoisesti , mä haluaisin olla oma itseni mutta en saa. Yleisissä keskusteluissa suurin vaikuttaja siihen onko oma itsensä/millainen on, on muiden ihmisten reaktiot ja suhtautuminen - yleensä nimenomaan puolituttujen tai tuntemattomien.

Jännittävää on se että en samaistu tähän lainkaan. Tuntemattomat ja puolitutut ovat täysin irrelevantteja, sillä ei ole mitään väliä mikä minä niille olen. Mutta sillä taas on väliä, mitä läheiset ihmiset ajattelevat. Paskaako siitä jos joku huutaa kadulla että onpa ruma paita, mutta jos paras kaveri sanoo päin naamaa, kieltämättä miettii kehtaako sitä laittaa uudelleen päälle.

Mutta ehkä kaikkein eniten olemista rajaa minä itse. Siihen mitä teen vaikuttaa oma käsitykseni siitä kuka olen. En minä voi tehdä noin kun minä en ole tyyppi joka tekee niin. Siinäkin on toki takana ajatus miten muut reagoi kun poikkean näin paljon normaalista käytöksestäni.

Ehkä kaikkien tasojen itsenään olemisessa on kyse siitä antaako itse olla oma itsensä, sen vaan vierittää muille.

Mutta jos täytyy miettiä voinko minä tehdä noin, onko silloin oma itsensä, vaikka se tulisikin itsestä? Vai onko se vaan roolin ylläpitämistä.

Ehkä kaikki minuudet ovat rooleja.

Muoviruusuja omenapuissa - analyysi

(Kirjoitin tämän alunperin äidinkielen 3. kurssin runokansioon mutta päätin nyt julkaista sen täälläkin)

Kappaleen sanat 

”Muoviruusuja omenapuissa” on yksi Ismo Alangon parhaita sanoituksia. Se on yleisesti vain tulkittu  kannanotoksi valloittavaa materialismia ja kapitalismia vastaan, mutta halusin purkaa  koko kappaleen osiin, ja pohtia mikä kryptisestä kokonaisuudesta nostaa esiin juuri tämän mielikuvan. Löysin yllättävän paljon kerroksia ja yhteenliittymiä, joiden kokoaminen järkeväksi analyysiksi oli haastavaa. Työn tekemisen jälkeen arvostan kappaletta vielä vähän enemmän.

Kappale alkaa suoralla väitteellä: nykypäivän ihmiset ovat vain tyhjiä kuoria, jotka lilluvat kommersialismin yhteiskunnassa mainosten peittäminä. Sanoituksen puhuja ottaa itsensä esiin kohdassa:  ”jos joku silmästä silmään mua katsoa alkaa/minä saan katsoa malkasta malkaan”. Ihmiset eivät kaikkien valotaulumainosten keskellä enää voi katsoa toisiaan suoraan silmiin, vaan vain roskaan toisen silmässä. Tämä ”malka” on siis mainokset, jotka on nähnyt, ja maailma nähdään niiden kautta. Vaikka asia esitetään selvästi kritiikin muodossa, runon puhujakin joutuu tässä yhteiskunnassa elävänä myöntämään, että hänen silmässään on yhtä lailla tämä roska, eikä siten eroa massasta. 

Ensimmäisen säkeistön ”sokeat tiet” kertovat päämäärättömyydestä. Runossa esitetään oletus, että länsimaalaistuminen tarkoittaa suunnan hukkaamista ”mainosten suohon”, joka ajaa hulluun tavaran hankkimiseen vailla todellista syytä. ”Orjantappuraseppeleet” tuovat runon tärkeän motiivin, ajatuksen Jumalasta. Mainospihat ja tiet vailla päämäärää on koristeltu Kristuksen kärsimyksillä, luomaan kuvaa pyhyyden - ja mahdollisesti Jumalan - läsnäolosta.

Toisessa säkeistössä länsimaisen hapatuksen rinnalle nostetaan suomalainen maaseudun puhtoisuus, ”ihanat immet”, jotka päätyvät pahojen johtajien käsiin - keitä he ikinä ovatkaan: poliittisia johtajia, kauppojen ja tuotteiden omistajia… Tämä puhtoisuus käännetään hyvinvoinnin symboleihin, tupakka ja tuhkakuppi kuuluvat keskiluokkaisen eurooppalaisen perusomaisuuteen. Koristenupit tulevat kuvaan, kun oikein halutaan näyttää, että ollaan niin yläluokkaa, että on varaa turhiin koriste-esineisiin. Vuolemisella tarkoitetaan Karjalan maaseutuelämän lasten rikastumista ja uppoamista hyvinvointimateriaan. Roskakaan ei ole enää vain silmissä, vaan myös korviin tumpataan ostovimman tupakoita.

Suomen suuret salot peittyvät sumuun, joka sokeuttaa asukkaansa länsimaisen hyvinvoinnin kulutusvimmaan. ”Tulipunakukan ola” viittaa vanhaan suomalaiseen romaaniin ”Laulu tulipunaisesta kukasta”, jonka päähenkilö on nimeltään Olavi. Käsittääkseni kirja kertoo tukkilaiselämästä, joka on vahva suomalaisen maaseutuelämän symboli, ja näin Olavi maaseudun miehen malli. Nyt kuitenkin länsimainen roska tämän silmässä on niin suuri, että silmä on puhjennut, hän on sokea ja päämäärätön, jo niin syvällä kapitalismin huuhaassa, että hänen sisältää valuu Coca-Colaa, amerikkalaisuuden nestemäistä symbolia.

Ehkä koko kappaleen merkittävin lause on viimeisessä säkeistössä, jossa nostetaan ajatus Jumalasta. Se leijuu mainintoina koko kappaleen läpi, muun muassa kertosäkeiden ”jumalaisissa puutarhoissa”.  Myös Amerikka tulee esiin vasta siinä: ”Onko Amerikka taivas, onko Jumala siellä?”, vaikka mainokset, Coca-Cola ja muut sinne selvästi viittaavat. Tässä päästään käsiksi siihen, miksi kappaleen puhuja ottaa aiheen käsittelyn sydämen asiakseen. Sokeutettu ja sumussa kulkeva kansa, joka oli joskus karjalaisia urhoja, on muuttunut päämäärättömiksi ”muoviruusuiksi omenapuissa”. He kokevat suunnatonta ihailua Amerikkaa kohtaan, kysymys: ”onko jumala siellä?”, ei välttämättä ole toteamus, vaan retorinen vaihtoehto ihailun perusteeksi. ”On maaseutu vaipunut kyyneliin/sillä Jumala on muuttanut kaupunkiin” ottaa kantaa myös kaupungistumiseen, ihminen hakeutuu sinne missä on Jumala.

”Muoviruusuja omenapuissa” on sekä kappaleen nimi, että kertosäkeen ensimmäinen säe. Siinä on paljon ristiriitoja, epäaidot ruusut, jotka kasvavat väärästä paikasta. Aina ennen kertosäettä sanottavat pari nopeaa sanaa avaavat koko kappaleen selkärangan: ”Te olette”, ”Te ostatte” ja ”kavahtakaa”.  Suomalaiset ovat ”Muoviruusuja omenapuissa”: oikeasti luonnonlapsia, jotka ovat muokanneet itsestään keinotekoisia olentoja, jotka muka kuuluvat kaupunkeihin ja mainospihoille. ”Te ostatte” on taas vetäisy uuteen suuntaan: myytävien tuotteiden kemiallisiin parannuksiin. Kasvatetaan muovilla kuorrutettuja appelsiineja keinotekoisesti lämmitetyssä tilassa, ja lähetetään ne myyntiin toiselle puolelle maailmaa. ”Soluissa vieraat geenit” liittyy samaan aiheeseen, ja on kannanotto geenimuunteluun, jolla tuotteista koetetaan tehdä parempia ja tuottavampia. Lopulta ennen viimeistä kertosäettä kehotetaan ”kavahtamaan”. Se sanotaan vasta lopussa, ensin on perusteltu kaikin puolin asian laidat, ja sitten avataan viimeinen lokero, jossa lopulta kehotetaan, miten on suhtauduttava.

Vielä kappaleen nimeä tärkeämpänä kohtana kappaleesta pidän säettä ”migreeni jumalaisten puutarhojen torppareilla”. Se on kohta josta aloitin analyysin, se liittyy kaikkeen jo mainittuun ja siksi jätin sen viimeiseksi. Jumalaiset puutarhat tarkoittavat suomen maaseutua, jonka yllä tähän asti on leijunut kotimaisuuden kuusien pihkain hajuinen sumu, jossa Jumala pitää yllä hyvää ihmisyyttä. Mutta kaupungeissa on syttynyt valoja, mainostaulut kutsuvat Amerikassa. Ehkä jopa Jumala on lähtenyt pois niiden perässä, kohti kauniimpaa? Miksi tavallisten maanviljelijöiden, saati torpparien, pitäisi jäädä? He eivät halua päästää irti elämästään, sukupolvia toistuneesta elintavastaan ja jäävät paikoilleen. Heidän lapsensa, kasvettuaan tarpeeksi isoiksi, jättävät sen taakseen. Myös maaseudulle alkaa ilmestyä geenimuunneltuja vihanneksia ja kapitalismin merkkituotteita. Valtava yhteiskunnallinen muutos ja päätöksen vaikeus aiheuttaa näille Karjalan urhoille pysyvän migreenin. 

Mitä kuuluu

Laulunharjoittelua, katusoittoa, käännöksiä ja teen kuivaamista, jääpalat sulaa vesikannuun ennen kun sen  saa edes ulos asti.

Hiekka on kuumaa paljaiden jalkojen alla, en halua edes tietää mitä asfaltti niille tekee.

Keväällä kaikki ympärillä tuottaa niin paljon että on mahdoton pysyä perässä.

Ja järvi heijastaa ja aaltoilee ja saa lehdet loistamaan vihreinä. Ikivanhoja puita, villejä versoja ja aluskasvillisuutta josta pilkistää sammaleen peittämiä raunioita kun katsoo oikeasta kulmasta. Äläkä luule että on hiljaista, lintuja ja laulua on sinfonian verran.

Älkää pakottako katsomaan täällä kerrostaloja.

Suojele kaukaniemeä rakentamiselta

It's a funny world

Kaikkialla on varjoja. Paikkoja joista pudota, jalkoja joihin kompastua. Vihamielisiä silmiä, ja korvia jotka eivät koskaan kuule.

Näetkö sen? Se on kaupunki jonka näet painajaisissasi, jossa rakennukset kohoavat niin korkealle ettei aurinko koskaan paista maahan asti, ja sinä olet pieni, niin pieni.

Ja se kaupunki tulvii, niin että aina kun tunnet ylettäväsi pohjaan, aalto vie sinut taas mukanaan. Ja sadat silmät katsovat kun käperryt kasaan, ja tuhannet korvat ovat kuulematta kun haluat apua.

Näetkö sinä sen kaupungin, jota me kaikki pelkäämme?

Etkö? En minäkään. Mutta olen kuullut, että siellä se on.