It's a funny world

Kaikkialla on varjoja. Paikkoja joista pudota, jalkoja joihin kompastua. Vihamielisiä silmiä, ja korvia jotka eivät koskaan kuule.

Näetkö sen? Se on kaupunki jonka näet painajaisissasi, jossa rakennukset kohoavat niin korkealle ettei aurinko koskaan paista maahan asti, ja sinä olet pieni, niin pieni.

Ja se kaupunki tulvii, niin että aina kun tunnet ylettäväsi pohjaan, aalto vie sinut taas mukanaan. Ja sadat silmät katsovat kun käperryt kasaan, ja tuhannet korvat ovat kuulematta kun haluat apua.

Näetkö sinä sen kaupungin, jota me kaikki pelkäämme?

Etkö? En minäkään. Mutta olen kuullut, että siellä se on.

Katoavatko muistoni bittiavaruuteen?

Musiikki herättää jännittäviä ajatuksia. Ei vain sisällöltään vaan ajatuksena. Musiikkin omistaminen ei ole enää konkreettista, se on vain jotain abstraktia. Minulla itselläni ei oikeasti ole sitä missään, voin vain kuunnella jostain palvelimesta ja kasata soittolistoja.

Entä sitten kun se palvelin katoaa? Missä on se musiikki jota kuuntelin? Tietysti se on yhä olemassa jossain, jossakin muodossa, mutta minulla itselläni ei ole enää siihen mitään konkretiaa. En voi kahdenkymmenen vuoden päästä löytää ullakolta pahvilaatikkoa täynnä levyjä, ja muistella mistä sain ne ja milloin. En voi etsiä vanhaa levysoitinta ja kuunnella niitä uudelleen.

Joku kuulemma harrastaa sitä, että ottaa kuvakaappauksen soittolistoista. Ihan kiintoisa ajatus, mutta se on edelleen olemassa vain sinulla itselläsi tietokoneella. Se on vain nimiä. Vaikka siitä ottaisi printin jonka löytää, se on vain sanoja. Niitä ei voi koskea tai kuulla, ellei erikseen vaivaudu etsimään niitä.

Siinä missä pidän musiikkipalvelimien ja soittolistojen helppoudesta, ne pelottavat minua. Ja vaikka kuinka uskon hetkellisyyteen, uskon myös muisteluun. Tiedän ja uskon katoavani, mutta haluan että muistot siitä mitä olen ollut pysyvät niin kauan kuin minäkin. Jotain minulle varmasti jää mieleen siitä mitä musiikkia kuuntelen nyt, mutta jokin katoaa varmasti. En voi selata levyhyllyä joskus ja alkaa nauraa jollekin kappaleelle jota joskus rakastin. Se on surullista.

Jos jokin suuri palvelin kuten Youtube ja Spotify kaatuu kokonaan, lakkaa olemasta, mitä kaikelle sille sisällölle tapahtuu? Muistan varmasti tärkeimmät kappaleet soittolistoiltani, mutta en todellakaan pysty kopioimaan sitä kaikkea jonnekin muualle. Valtava palanen musiikillisista muistoistani ja identiteetistäni katoaa. Sama pätee myös jos musiikit on ladannut tietokoneelleen jossain muodossa, pelottavan usein tietokoneet hajoavat ja kadottavat kaiken sisältönsä; pienen tason katastrofiteorioita.

Tämä ajatus vaivaa minua. En näe mitään syytä alkaa ostaa näitä kappaleita levyjen muodossa vain että saisin niistä konkreettisia, ne ovat Spotifyssa paljon helpommin saatavilla. Minulla ei ole mitään teoriaa jolla ratkaista asiaa. Jossain vaiheessa lapsuuteni musiikki on vain jollain kovalevyllä joka ei aukea.

Pelkään kadottavani itseni.

The carpet needs a haircut

Muutama hupaisa oivallus näin koeviikon päättymisen kunniaksi:

1)      Suomen osaaminen on yliarvostettua. Keksikäämme uusi kieli nimeltä ”koeviikko-loppui-juuri-et-voi-olettaa-että-osaan-enää-puhua-asdfg”.

2)      Ensivaikutelmat: ei vahvuusalueeni. Sisäfileepihvi -keskustelu ruokapöydässä kieltämättä varmaan kuukausi sitten jo, mutta olen hidas oivaltamaan.

3)      En haluaisi joutua tarkkailemaan itseäni jonkun muun silmistä.

4)      En stressaa koska tiedän että pärjään kuitenkin tarpeeksi hyvin. Oli kummallista, että koe jossa tiesin pärjääväni, oli se joka stressasi eniten. Käsi tärisi.

5 )     Toivon että tulisi lunta vaikka lumi on ikävää.

6)      joulukuuhun on enää kolme päivää.

Koska joulukalenterit on liian mainstream, voisin keksiä jotain ovelampaa. Päivittäinen elämänviisaus-bloggaus jouluaattoon asti?

The piano has been drinking, not me

Syksy ja merkityksetön pehmorock

Tajusin että on tullut syksy. Koivut ovat pudottaneet kellastuneet lehtensä kävelykaduille. Pieni tihkuttava sade liimaa ne asfalttiin kuin pienet laastarit. Sadevesi menee kengistä läpi.

Syksy on kaikessa rumuudessaan kaunista.

Kesä ja syksy ovat vielä sekaisin. Tuore seitsemäsluokkalainen on vaihtamassa väriä nuoreksi, yhä kantaen lapsuutensa rippeitä. Näkyvimmät lehdet ovat punaista ja keltaista. Koivujen neitseellinen vihreys on harmaantunut ja lähtenyt kellastumaan. Harmaata pilvikerrosta vasten vaahterat vuotavat verta.

Jokin vain painaa. Syksy on ihana vuodenaika, mutta se painaa alas. Kaikki ne miljoonat pienet vesipisarat jotka vain hipovat harteita työntävät teekupin ääreen. Jos vain olisi aikaa.

Aistin potentiaalia. Uudet ja vanhat ja vaihtuvat virtaukset antavat toivoa ja odotuksia. Nyt selviää vielä käpertymällä hetkeen. Ehkä ottaa ystäviä mukaan. Kohta tarvitsen jotain radikaalia. Syksyn itseään toistavuus kauneudessaan vaatii muutaman neonviivan. 

Pieni fetissini sanaan "säikeitä"

Pimeää ja pihlajanmarjoja, puussa ja kädessä ja tiellä. Pyörin, pyörin katson taivasta ja tarraan tolpasta, pyörin. Kuu kurkistaa koivun läpi kuin vastuu tai huominen. Minä pyörin tiellä ja heittelen pihlajanmarjoja.

Pysähdyn katse taivaassa. Tähtiä, mustaa, katuvaloja ja auringonlaskun rippeitä. Voisin joskus mennä katsomaan taivasta. Maata lumisessa hyppytornissa, ilman valaistusta. Koettaa taas joskus nähdä sen valtavan tähtien raidan, yötaivaan jota ei kaupungissa muuten näy. Muistella.

Haluaisin olla vapaa, pyöriä ja pyöriä, yksin. Minulle yksin on yhtä kuin ystävien kanssa. Maata hangessa ja asfaltilla ja katsoa punaisia pisteitä harmaassa ja säihkyviä sinisessä. Pohtia mitä minä haluan, mitä minä olen ja entä jos.

Ystäviä ja talvi ja tähtitaivas, epävarmuutta ja muistoja ja muutoksia ja murroskohtia. Mitä jos kaikki ei olisi mennyt niin. Olisinko rikkinäisempi ihminen, olisinko onnellinen. Olisiko elämä parempaa. Entä jos minä olisin vahvempi, muut heikompia tai toisinpäin.

Mitä luen ja mitä kuulen muuttaa ajatuksiani. Runeberg saa sanoista soljuvia ja lauseista kauniita, onnellisuudenkatkuisia riiminpuolikkaita. Alanko repii aivotukseni ruman raa’an ja karun solisevan unenomaiselle polulle, pakahtumaan toiveeseen että osaisin maalata näkemääni. Sonja O yrittää saada kieleni kivimyllyksi, sylkemään ja suoltamaan kipua ja aggressiota, repimään, tehdä kaikesta yhtä raivoisan kirjoittamisen väkivaltaista aforismia.

Missä on minun ääneni? Jos piirrän mitä näen, puhun mitä kuulen ja kirjoitan mitä luen. Olen Hesseä Saarikoskea Alankoa Runebergiä Tarantinoa Eppuja Karjalaista filmiteollisuutta Wirtasta brittikomediaa ja luetteloa luettelon perään. Kulttuurista rakennettujen identiteetin palasten hedelmäsalaatissa en koskaan istu paikallani, liikun ja myllerrän, olen kaikkia aiheita ja kaikki osallistujat.

Olen viiva, ylösalaisin piirretty puu. Miljoonat viivat ja haarat ja oksat johtavat runkoon jossa kaikki ne ovat pieniä säikeitä.

Säikeitä. 

Projekteja ja yritelmiä

Kaksi viikkoa koulua takana, ja väsyttää jo niin perkeleesti. Paljon projekteja, mikä on sinänsä ihan mukavaa. On kivaa kun on jotain jota tehdä ja pohtia kun ei ole muuta tekemistä.

Mikään ajatus ei ole selkeä. Tekee mieli tehdä asioita, kokeilla kaikkea uutta ja jännää.Tässä vaiheessa vuotta on niin paljon intressiä joka suuntaan, into vetää tekemään kaikkea. Haluan kokeilla tehdä elokuvan, kuvata kauniisti, kirjoittaa... Niin, en tiedä mitä haluan kirjoittaa.

Ajatusten puutteessani olen tutkinut vanhoja keskeneräisiä tekstejä. Pimeän fanfiction menneisyyteni tuotoksia ja ne ovat oikeastaan ainoa joka inspiroi. Tekee mieli täydentää niitä, kehittää niitä, laittaa ne eteenpäin.

Haluan olla aktiivinen ja vaikuttaa. Haluan pärjätä koulussa, nähdä kavereita tampereella ja muualla, maata asvalttitiellä aurinkoisena päivänä ja vain nauraa työlle ja huville.

Ajatus katkeaa.

Istuin eilen koulun jälkeen keinussa ja kuuntelin Lee van Cleef:iä. Lauleskelin itsekseni ja hymyilyn kuin hullu.
"jos vielä kerran vittuilet noin, saattaa käydä niin, et ssulta irtoaa pää"

Otin videokuvaa kaikesta mitä näin. Inspiraatio bloggaukseen iski. Ei onnistu, ei ole videonkäsittelyohjelmaa.

Ehkä saan kasaan ruokabloggauksen vielä tässä joskus. Vähän erilaiselta kantilta toivottavasti.

Voisin tehdä järkevää tekstiä. Tehdä mielipidekirjoituksia kaikesta missä on jotain vikaa. Luovan kirjoittamisen suoneni on kuihtunut, vanhoja tekstejä lukiessa kaduttaa että aloin harjoittelemaan asiatekstejä. En saa enää aikaan mitään kaunista. Vain järkevää.

Inspiroikaa minua.


(Jotain sain aikaiseksi. Fanfiction hörlöily http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=18261.0)

Rakas, rämä elämä

Mä nauran, ilakoin, riehun ja rakastun,
Ryydyn, kituutan, hyydyn ja pysähdyn
Ja paskaa, ihmisen paskaa, kaikkialla ja samalla

Maailma on perseestä, yhteiskunta kusee niskaan, ihmissuhteet ovat vaikeita, koulu on rankkaa ja kahvi on kallista. Ihme että näinkin moni ihminen jaksaa elää iloisena, tai yleensä tehdä mitään. Suomessa asuminen on rankkaa, täällä ollaan yhteiskunnassa kohtuullisen hyvässä asemassa ja syyllisyys maailman köyhistä ja nälkäisistä painaa harteilla.

      Maatamme johtaa porvaripoliitikot, persut ja presidentiksi pääsi melkein vihreä homo, nuorilla ei kohta ole varaa ruokaan kun harjoittelijoiden palkkoja lasketaan, toisaalla vanhusten huoltoon käytettävä raha ei riitä edes vaippoihin kaikille.

    Suurinta osaa nuorista on joskus kiusattu, masennus yleistyy kulovalkean tavoin, sydämiä särkyy kaikkialla. Peruskoulusta vähennetään jatkuvasti luovia oppiaineita ja lisätään teoriaa ja opiskeltavaa, paineet ja työmäärä lisääntyy, ihmissuhteet kuolevat pois koulun tieltä ja nuorista tulee erakkoja vailla sosiaalisia taitoja tai kykyä ilmaista itseään. Kahvikupillinenkin maksaa lähemmäs kaksi euroa.

     Silti tuntuu että elämä on hyvää, ja onnellisuus kuplii jostain kaiken keskellä.

Elämä on ruma, kaunis ja rakas

 rikas, rämä, mutta oma

     Sitä tunnetta on vaikea selittää. Kun kaikki on vain hyvin. Elämä on täynnä kaikkea ikävää ja suomalaisen mentaliteetin mukaan niihin keskittyy. On hassua huomata ero itsessään ja mielessään nyt ja kuukausi sitten, vuosi sitten, kolme vuotta sitten. Aina välillä tuntuu että elämä on vain karua ja rumaa, missään ei oikeasti ole mitään järkeä. Sitten taas huomaa miten näkee kaunista vain katsoessaan bussin ikkunasta pimeällä.

   Ehkä se on kesä. Ulkona näkee värejä: sinistä, vihreää, harmaata, keltaista. Taivas on värikäs, maa ja valo on jonkin väristä. Tässä vaiheessa vuotta alkaa olla pimeää, ja valoista voi taas nauttia uudella tapaa. Yöllä taivas on niin tumma, että näkee tähdet. Kun matkustaa illalla keskustan läpi, liikennevalot, katuvalot ja rakennusten valot näyttävät kodilta.

   Väistämättä tulen saamaan paskaa niskaani. Tulee olemaan huonoja aikoja ja parempia aikoja, välillä tekee mieli lähteä tai lakata olemasta. Mutta se on elämää, minun elämääni. Jälkikäteen kivikoita oppii arvostamaan, tai sitten ei.

Elämä - rikas, rämä, mutta oma
Elämä

Metsät on kaadettu ja lapsuus ohi

Me istuimme saunan katolla, katsoimme metsän läpi naapurimökin pihaan. Punainen kattoi oli keltaisissa sipsinmuruissa.
    Jommallakummalla oli kiikarit. Naapurissa oli juhlat, ääni kaikui ylös saunan katolle.  Sieltä tarkkailtiin, ja lähdettiin puun takaa toiselle lähemmäs katsomaan tarkemmin. Kovin lähelle ei uskaltanut, ja pian justiin takaisin turvaan.
Pidimme nuotiota yllä. Heitimme liekkeihin olutpullon korkkeja, mielessämme se oli pelastusjoukko palavassa rakennuksessa. Jokin sadistinen mielenyhtymä käski pitää korkkia liekeissä kunnes se oli palanut karrelle: mitä suurta uskoa maailmaan. Seuraavana juhannuksena oluet juotiin tölkistä.
Heinä oli korkeaa, muistan sen minuakin korkeammaksi, mutta en usko että siitä olisi niin kauan. Sitä oli niin laajalla alueella, että osan siitä saattoi taittaa keskeltä lakoon eikä ulkopuolelta huomannut eroa. Heinään olisi halutessaan voinut rakentaa valtavia sokkeloita, kokonaisen maailman. En muista millainen se lopulta oli. Silmissäni on vain korkeaa heinää.
Sen jälkeen tuli Pasilaa ja muita pieniä asioita mutta ne eivät ole muistoja. Saunan katto ja pelastuspartiot ovat lapsuutta. Tämä paikka näyttää lapsuudelta.