Katoavatko muistoni bittiavaruuteen?

Musiikki herättää jännittäviä ajatuksia. Ei vain sisällöltään vaan ajatuksena. Musiikkin omistaminen ei ole enää konkreettista, se on vain jotain abstraktia. Minulla itselläni ei oikeasti ole sitä missään, voin vain kuunnella jostain palvelimesta ja kasata soittolistoja.

Entä sitten kun se palvelin katoaa? Missä on se musiikki jota kuuntelin? Tietysti se on yhä olemassa jossain, jossakin muodossa, mutta minulla itselläni ei ole enää siihen mitään konkretiaa. En voi kahdenkymmenen vuoden päästä löytää ullakolta pahvilaatikkoa täynnä levyjä, ja muistella mistä sain ne ja milloin. En voi etsiä vanhaa levysoitinta ja kuunnella niitä uudelleen.

Joku kuulemma harrastaa sitä, että ottaa kuvakaappauksen soittolistoista. Ihan kiintoisa ajatus, mutta se on edelleen olemassa vain sinulla itselläsi tietokoneella. Se on vain nimiä. Vaikka siitä ottaisi printin jonka löytää, se on vain sanoja. Niitä ei voi koskea tai kuulla, ellei erikseen vaivaudu etsimään niitä.

Siinä missä pidän musiikkipalvelimien ja soittolistojen helppoudesta, ne pelottavat minua. Ja vaikka kuinka uskon hetkellisyyteen, uskon myös muisteluun. Tiedän ja uskon katoavani, mutta haluan että muistot siitä mitä olen ollut pysyvät niin kauan kuin minäkin. Jotain minulle varmasti jää mieleen siitä mitä musiikkia kuuntelen nyt, mutta jokin katoaa varmasti. En voi selata levyhyllyä joskus ja alkaa nauraa jollekin kappaleelle jota joskus rakastin. Se on surullista.

Jos jokin suuri palvelin kuten Youtube ja Spotify kaatuu kokonaan, lakkaa olemasta, mitä kaikelle sille sisällölle tapahtuu? Muistan varmasti tärkeimmät kappaleet soittolistoiltani, mutta en todellakaan pysty kopioimaan sitä kaikkea jonnekin muualle. Valtava palanen musiikillisista muistoistani ja identiteetistäni katoaa. Sama pätee myös jos musiikit on ladannut tietokoneelleen jossain muodossa, pelottavan usein tietokoneet hajoavat ja kadottavat kaiken sisältönsä; pienen tason katastrofiteorioita.

Tämä ajatus vaivaa minua. En näe mitään syytä alkaa ostaa näitä kappaleita levyjen muodossa vain että saisin niistä konkreettisia, ne ovat Spotifyssa paljon helpommin saatavilla. Minulla ei ole mitään teoriaa jolla ratkaista asiaa. Jossain vaiheessa lapsuuteni musiikki on vain jollain kovalevyllä joka ei aukea.

Pelkään kadottavani itseni.

Olemuksen pohtimisen ilta

”Miksi sä pukeudut aina poikien vaatteisiin?”

Niin. Vastasin kysymällä ”miksi sinä pukeudut poikien vaatteisiin?”.

Mutta eihän se ole oikeastaan vastaus. Sanoin että se on kannanotto sukupuolineutraaliuden puolesta.

Tämä pieni keskustelu tuli päähäni ja jäin miettimään sitä uudelleen. Tosiaan, miksi minä pukeudun niin kuin pukeudun? Kyllä siinä on varmaan jotain pientä kapinaa ja sellaista, ”pukeudun poikien vaatteisiin jos haluan”.

Mutta alun perin kyse oli vain siitä että ajatus keskiverto naisesta tai tytöstä ärsytti minua, enkä halunnut sopia siihen lokeroon. Naisista puuttui mielestäni syvyys ja merkitys ja ajatukset, kaikki olivat samanlaisia ja epäkiinnostavia. Ja siinä onkin taas elämäni dilemma: miten olla erilainen.

Kuinka saatanan lapsellista pyrkiä totaaliseen erilaisuuteen, kun tiedän että se on mahdotonta. Pyrin siihen vain rikkomalla kaikesta paloja ja sotkemalla niistä tilkkutäkin. Silti minusta saadaan aina jokin laatikko, se joka ei halua tulla lokeroiduksi.

Vanhojen koulukavereiden tapa lokeroida minut ”Viljamiksi” tai sukupuoleltani ”It”:ksi ei haitannut, koska se oli erilaista. Minulla oli ikioma lokero.

Ihmisillä on tapana katsoa ihmistä ja olla sitä mieltä että hän on jonkin tietyn lainen. Minä teen samaa, se on vain luonnollista. Mutta ikuinen sen kuuntelu että ”mitäs ihmettä olet tehnyt jotain kaavasta poikkeavaa” ärsyttää. Siksi uudet tuulet ja ihmiset tekevät hyvää.

On jotenkin vapauttavaa että minulta kysytään taas miksi olen jotain, eikä vain oleteta. Opin itse pohtimaan itseäni eri tavalla kun minua ei vain oteta vastaan oman itseni stereotypiana, vaan todetaan, että ”pitkät hiukset sopisivat sinulle”.

Kuulen ihan liikaa ”älä vaan mene muuttumaan miksikään tai tekemään mitään mitä en sinulta odota”.

Mutta olenko minä liian juurtunut muuttuakseni, onko ulkokuoreni liian lähellä identiteettiäni? ..Niin.

Rakas, rämä elämä

Mä nauran, ilakoin, riehun ja rakastun,
Ryydyn, kituutan, hyydyn ja pysähdyn
Ja paskaa, ihmisen paskaa, kaikkialla ja samalla

Maailma on perseestä, yhteiskunta kusee niskaan, ihmissuhteet ovat vaikeita, koulu on rankkaa ja kahvi on kallista. Ihme että näinkin moni ihminen jaksaa elää iloisena, tai yleensä tehdä mitään. Suomessa asuminen on rankkaa, täällä ollaan yhteiskunnassa kohtuullisen hyvässä asemassa ja syyllisyys maailman köyhistä ja nälkäisistä painaa harteilla.

      Maatamme johtaa porvaripoliitikot, persut ja presidentiksi pääsi melkein vihreä homo, nuorilla ei kohta ole varaa ruokaan kun harjoittelijoiden palkkoja lasketaan, toisaalla vanhusten huoltoon käytettävä raha ei riitä edes vaippoihin kaikille.

    Suurinta osaa nuorista on joskus kiusattu, masennus yleistyy kulovalkean tavoin, sydämiä särkyy kaikkialla. Peruskoulusta vähennetään jatkuvasti luovia oppiaineita ja lisätään teoriaa ja opiskeltavaa, paineet ja työmäärä lisääntyy, ihmissuhteet kuolevat pois koulun tieltä ja nuorista tulee erakkoja vailla sosiaalisia taitoja tai kykyä ilmaista itseään. Kahvikupillinenkin maksaa lähemmäs kaksi euroa.

     Silti tuntuu että elämä on hyvää, ja onnellisuus kuplii jostain kaiken keskellä.

Elämä on ruma, kaunis ja rakas

 rikas, rämä, mutta oma

     Sitä tunnetta on vaikea selittää. Kun kaikki on vain hyvin. Elämä on täynnä kaikkea ikävää ja suomalaisen mentaliteetin mukaan niihin keskittyy. On hassua huomata ero itsessään ja mielessään nyt ja kuukausi sitten, vuosi sitten, kolme vuotta sitten. Aina välillä tuntuu että elämä on vain karua ja rumaa, missään ei oikeasti ole mitään järkeä. Sitten taas huomaa miten näkee kaunista vain katsoessaan bussin ikkunasta pimeällä.

   Ehkä se on kesä. Ulkona näkee värejä: sinistä, vihreää, harmaata, keltaista. Taivas on värikäs, maa ja valo on jonkin väristä. Tässä vaiheessa vuotta alkaa olla pimeää, ja valoista voi taas nauttia uudella tapaa. Yöllä taivas on niin tumma, että näkee tähdet. Kun matkustaa illalla keskustan läpi, liikennevalot, katuvalot ja rakennusten valot näyttävät kodilta.

   Väistämättä tulen saamaan paskaa niskaani. Tulee olemaan huonoja aikoja ja parempia aikoja, välillä tekee mieli lähteä tai lakata olemasta. Mutta se on elämää, minun elämääni. Jälkikäteen kivikoita oppii arvostamaan, tai sitten ei.

Elämä - rikas, rämä, mutta oma
Elämä

Metsät on kaadettu ja lapsuus ohi

Me istuimme saunan katolla, katsoimme metsän läpi naapurimökin pihaan. Punainen kattoi oli keltaisissa sipsinmuruissa.
    Jommallakummalla oli kiikarit. Naapurissa oli juhlat, ääni kaikui ylös saunan katolle.  Sieltä tarkkailtiin, ja lähdettiin puun takaa toiselle lähemmäs katsomaan tarkemmin. Kovin lähelle ei uskaltanut, ja pian justiin takaisin turvaan.
Pidimme nuotiota yllä. Heitimme liekkeihin olutpullon korkkeja, mielessämme se oli pelastusjoukko palavassa rakennuksessa. Jokin sadistinen mielenyhtymä käski pitää korkkia liekeissä kunnes se oli palanut karrelle: mitä suurta uskoa maailmaan. Seuraavana juhannuksena oluet juotiin tölkistä.
Heinä oli korkeaa, muistan sen minuakin korkeammaksi, mutta en usko että siitä olisi niin kauan. Sitä oli niin laajalla alueella, että osan siitä saattoi taittaa keskeltä lakoon eikä ulkopuolelta huomannut eroa. Heinään olisi halutessaan voinut rakentaa valtavia sokkeloita, kokonaisen maailman. En muista millainen se lopulta oli. Silmissäni on vain korkeaa heinää.
Sen jälkeen tuli Pasilaa ja muita pieniä asioita mutta ne eivät ole muistoja. Saunan katto ja pelastuspartiot ovat lapsuutta. Tämä paikka näyttää lapsuudelta.