Katoavatko muistoni bittiavaruuteen?

Musiikki herättää jännittäviä ajatuksia. Ei vain sisällöltään vaan ajatuksena. Musiikkin omistaminen ei ole enää konkreettista, se on vain jotain abstraktia. Minulla itselläni ei oikeasti ole sitä missään, voin vain kuunnella jostain palvelimesta ja kasata soittolistoja.

Entä sitten kun se palvelin katoaa? Missä on se musiikki jota kuuntelin? Tietysti se on yhä olemassa jossain, jossakin muodossa, mutta minulla itselläni ei ole enää siihen mitään konkretiaa. En voi kahdenkymmenen vuoden päästä löytää ullakolta pahvilaatikkoa täynnä levyjä, ja muistella mistä sain ne ja milloin. En voi etsiä vanhaa levysoitinta ja kuunnella niitä uudelleen.

Joku kuulemma harrastaa sitä, että ottaa kuvakaappauksen soittolistoista. Ihan kiintoisa ajatus, mutta se on edelleen olemassa vain sinulla itselläsi tietokoneella. Se on vain nimiä. Vaikka siitä ottaisi printin jonka löytää, se on vain sanoja. Niitä ei voi koskea tai kuulla, ellei erikseen vaivaudu etsimään niitä.

Siinä missä pidän musiikkipalvelimien ja soittolistojen helppoudesta, ne pelottavat minua. Ja vaikka kuinka uskon hetkellisyyteen, uskon myös muisteluun. Tiedän ja uskon katoavani, mutta haluan että muistot siitä mitä olen ollut pysyvät niin kauan kuin minäkin. Jotain minulle varmasti jää mieleen siitä mitä musiikkia kuuntelen nyt, mutta jokin katoaa varmasti. En voi selata levyhyllyä joskus ja alkaa nauraa jollekin kappaleelle jota joskus rakastin. Se on surullista.

Jos jokin suuri palvelin kuten Youtube ja Spotify kaatuu kokonaan, lakkaa olemasta, mitä kaikelle sille sisällölle tapahtuu? Muistan varmasti tärkeimmät kappaleet soittolistoiltani, mutta en todellakaan pysty kopioimaan sitä kaikkea jonnekin muualle. Valtava palanen musiikillisista muistoistani ja identiteetistäni katoaa. Sama pätee myös jos musiikit on ladannut tietokoneelleen jossain muodossa, pelottavan usein tietokoneet hajoavat ja kadottavat kaiken sisältönsä; pienen tason katastrofiteorioita.

Tämä ajatus vaivaa minua. En näe mitään syytä alkaa ostaa näitä kappaleita levyjen muodossa vain että saisin niistä konkreettisia, ne ovat Spotifyssa paljon helpommin saatavilla. Minulla ei ole mitään teoriaa jolla ratkaista asiaa. Jossain vaiheessa lapsuuteni musiikki on vain jollain kovalevyllä joka ei aukea.

Pelkään kadottavani itseni.

Metsät on kaadettu ja lapsuus ohi

Me istuimme saunan katolla, katsoimme metsän läpi naapurimökin pihaan. Punainen kattoi oli keltaisissa sipsinmuruissa.
    Jommallakummalla oli kiikarit. Naapurissa oli juhlat, ääni kaikui ylös saunan katolle.  Sieltä tarkkailtiin, ja lähdettiin puun takaa toiselle lähemmäs katsomaan tarkemmin. Kovin lähelle ei uskaltanut, ja pian justiin takaisin turvaan.
Pidimme nuotiota yllä. Heitimme liekkeihin olutpullon korkkeja, mielessämme se oli pelastusjoukko palavassa rakennuksessa. Jokin sadistinen mielenyhtymä käski pitää korkkia liekeissä kunnes se oli palanut karrelle: mitä suurta uskoa maailmaan. Seuraavana juhannuksena oluet juotiin tölkistä.
Heinä oli korkeaa, muistan sen minuakin korkeammaksi, mutta en usko että siitä olisi niin kauan. Sitä oli niin laajalla alueella, että osan siitä saattoi taittaa keskeltä lakoon eikä ulkopuolelta huomannut eroa. Heinään olisi halutessaan voinut rakentaa valtavia sokkeloita, kokonaisen maailman. En muista millainen se lopulta oli. Silmissäni on vain korkeaa heinää.
Sen jälkeen tuli Pasilaa ja muita pieniä asioita mutta ne eivät ole muistoja. Saunan katto ja pelastuspartiot ovat lapsuutta. Tämä paikka näyttää lapsuudelta.