Ruusu

Ruusu

maanantai 7. tammikuuta 2013

Kaunis kuva umpikujasta


Menin tekemään uudenvuodenlupauksen että oikeasti tänä vuonna katson ne elokuvat jotka olen listannut katsottavaksi. Listoja on kaksi: ne jotka pitää katsoa ihan yleissivistyksen nimissä, ja ne joissa on joku kiva näyttelijä. Paha arvata kummasta listasta aloitin.


Ihanan tiivis pätkä joka kertoi tismalleen sen tarinan joka oli tarpeen eikä lähtenyt liikaa rönsyilemään. Tupac Shakur ja Tim Roth esittävät kahta narkkaria, joiden ystävätär joutui yllättäen sairaalaan saatuaan yliannostuksen. He päättävät uudenvuodenlupauksena tehdä parannuksen ja hankkiutua kuiville. Valitettavasti se ei ole ihan niin helppoa.

Puolentoista tunnin ajan parivaljakko seikkailee pitkin kaupunkia yrittäen löytää paikkaa jossa päästä vieroitusohjelmaan mahdollisimman pian, mutta jokaiselta luukulta heidät passitetaan jonnekin muualle. Tilanteesta  tuli vahvasti mieleen joku vanha Asterix ja Obelix –piirroselokuva jossa gallialaisia juoksutetaan pitkin rakennusta täyttämässä lomaketta. Mielenyhtymä nosti tilanteen viihdearvoa.

Jossain vaiheessa Spoon (Tupac) ja Strech (Tim) saavat peräänsä ison huumepomon. Myös poliisi on pian kiinni heidän takalistossaan. Avun etsiminen muuttuu haastavammaksi, kun pitää olla varovainen missä näyttää naamansa. Jossain vaiheessa näyttääkin siltä että peli on pelattu, edes ammuttuina ja puukotettuina ensiavun tiskin nainen ei päästä heitä hoitoon ilman vuoronumeroa.

Elokuvan loppu jää mukavalla tavalla epäselväksi, jäin miettimään oliko kyseessä takauma vai siirtymä eteenpäin. Sekava seikkailu ja takaumat solmiutuvat yhteen ja viesti tulee selväksi:: ”Life is like a traffic jam”.
Näin selvää ja tiivistä viestiä välittävät elokuvat ovat aika harvassa, oikea merkitys on aina jossain kymmenen draamakerroksen alla ja vain kouluttautuneet elokuvatutkijat löytävät sen. Mutta tässä oli nimenomaan tarkoitus kertoa viihde-elokuvan kautta millainen kehä on yrittää päästä ylös pohjalta.

Siinä missä elokuva huvittaa se myös nostaa turhautumisen yhteiskuntatilanteeseen. Tietenkään elokuva ei voi täysin vastata todellisuutta, ja suomessa tuskin on mitenkään sama tilanne, mutta silti. Ei se voi koskaan olla helppoa. Huumeiden käyttäjiltä vaaditaan paljon tahdonvoimaa edes päätökseen, että haluaa lopettaa. Sitä ei helpota että kun se on tehty, valtio käskee odottamaan puoli vuotta edes jonkinlaiseen hoitoon. Eikö valtio halua että ihmiset pääsevät nousemaan huonosta tilanteestaan, vai eikö sitä vain kiinnosta? Miksi yleensä annetaan kuva että parannus on helppoa, vain oman päätöksen takana, jos se todellisuudessa on niin suuri rumba?

Katsomisen arvoinen elokuva, avartaa ja on samalla kelpo viihdettä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti