Haluaisin kovasti pitää teatterista. Ne muutamat kokemukset
jotka minulla näyttämötaiteesta on, eivät kuitenkaan tue tätä haavetta. En ole
vielä koskaan nähnyt esitystä, joka räjäyttäisi tajuntani.
Viime lauantaina kävin katsomassa Tampereen kaupunginteatterissa
Veriveljet -musikaalin. Teos oli kaunis ja koskettava, mutta lähinnä koska
tarina oli niin upea. Minulle jäi olo, että esitys ei tuonut sille mitään
lisäarvoa. Olisin yhtä hyvin voinut vain lukea kyseisen näytelmän.
Musikaalin osasissa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Näyttelijänsuoritukset
olivat hyviä, tunne kuulsi läpi ja se oli kaunista katseltavaa. Kylmäksi jätti
aika pitkälti se, että ohjauksessa oli mokattu: jotkin iskut ohitettiin ja
tarinassa merkittäviä kohtia piti lukea hieman liikaa rivien välistä.
Alkuperäisen näytelmän kauneus oli siis lähinnä taustaelementti, jonka
koskettavuuden löytääkseen piti katsoa esityksen taakse. Eikö tarinan kuitenkin
pitäisi olla se asia, joka lavalle tuodaan esitettäväksi?
Olen lukenut vain hyvin rajallisen määrän näytelmiä, mutta
teos, jonka vuoksi haluan pitää teatterista, on Tom Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern are dead. Se
on pelkästään kirjallisena teoksena niin vaikuttava, että se vaatii tulla
nähdyksi lavalla.
Ja tästä näytelmän ja teatterin suurimpaan ristiriitaan: Teatterissa
kaunista on tarina, eli alkuperäinen näytelmä. En ole vielä löytänyt
teatteriesitystä, jonka teatraalinen osa toisi tarinalle uuden tason.
Näytelmien lukeminen on ihanaa, parhaimmillaan ne ovat yhtä vaikuttavia
kirjallisia teoksia kuin romaanit. Mutta näytelmät on kuitenkin tehty lavalle. Päästäkseen
todella kukkaan, ne on nähtävä esitettynä. Jälleen, esitys ei tuo niille mitään
uutta tasoa. Missä on vika?
Näytelmäkäsikirjoitus on kuin luuranko, yksiulotteinen
perustus, johon pohjauttaa teatteri. Päästään
jo pitkälle, jos perustus on tehty hyvin. Mutta yhtäkkiä teatterilla on
kymmeniä osasia, jotka koota yhteen. Musiikin, castingin, ohjauksen ja
lavastuksen on kaikkien natsattava yhteen. Jossain kohdassa ikkuna laitetaan
siihen, mihin kuuluu ovi.
Mutta jos teatterin ongelma on liiallisissa rakenneosissa,
miten elokuva, jossa niitä on vielä enemmän, onnistuu silti rakentamaan talon?
Luulen että avainkohta on se, mitä teatterilla ja elokuvalla
yritetään saavuttaa. Teatteri käyttää käsikirjoitusta ponnahduslautana, josta
tekee oman tarinan lavalle elävillä näyttelijöillä ja elävällä kertomuksella.
Elokuva vain taltioi käsikirjoituksen visuaaliseksi kokonaisuudeksi.
Teatteri pitää itseään itseisarvona, syynä jonka vuoksi ihmiset
tulevat sitä katsomaan. Se korostaa omia elementtejään sen sijaan että käyttäisi
niitä kertoakseen tarinan.
Kaiken taiteen tarkoituksena on tuoda esiin jotain muuta, se
ei itsessään ole sisältö. Maalauksen tarkoitus on näyttää kauniina jokin asia,
ei vain olla maalaus. Teatteri korostaa liikaa itseään, sen sijaan että
keskittyisi välittämään yleisölleen sitä jotain. Tarina on teatterin tärkein
sisältö, mutta se tuntuu unohtavan olevansa vain väline. Kumpaa yleisönä menemme
katsomaan, tarinaa vai sen kertomisen välinettä?
Tahtoisin nähdä teatteria, joka hyödyntää omia resurssejaan
tehdäkseen näytelmästä teatteria, pelkän teatterin sijaan. Tehkää esitys, jossa
näyttelijöiden roolisuoritus saa hahmot eloon, ohjaus osaa koota tarinan
lavalle, koko näytelmän dynamiikka nousee näyttämölle ja säteilee yleisöön. Minne
pitää mennä, että näkee teatteria, joka oikeasti räjäyttää pankin?
