It's a funny world

Kaikkialla on varjoja. Paikkoja joista pudota, jalkoja joihin kompastua. Vihamielisiä silmiä, ja korvia jotka eivät koskaan kuule.

Näetkö sen? Se on kaupunki jonka näet painajaisissasi, jossa rakennukset kohoavat niin korkealle ettei aurinko koskaan paista maahan asti, ja sinä olet pieni, niin pieni.

Ja se kaupunki tulvii, niin että aina kun tunnet ylettäväsi pohjaan, aalto vie sinut taas mukanaan. Ja sadat silmät katsovat kun käperryt kasaan, ja tuhannet korvat ovat kuulematta kun haluat apua.

Näetkö sinä sen kaupungin, jota me kaikki pelkäämme?

Etkö? En minäkään. Mutta olen kuullut, että siellä se on.

Annakkunmä kerron sulle mistä Reservipiskeissä on kyse

En oikein tiedä miksi tätä runoa pitäisi kutsua. Sen kaikki repliikit on koottu ja käännetty elokuvasta Reservoir dogs, ja sitten vaan asetettu hauskaan järjestykseen. Pidemmittä puheitta, elokuvarunoutta(?):

Mä en tiä kuka on kuollu, kuka on elossa, kuka jäi kii ja kuka ei

tää ei oo mikään vitun leikkipaikka

Nyt vittu Joe, älä pakota mua tähän

Tavalla tai toisella sä painut helvettiin mun tieltäni

Parempi herätä ja pyytää anteeksi

Pojat älkää tapelko niin rajusti, joku voi alkaa itkeä.

Et sä oo sokee, sun silmissäs vaan on verta

Me ei olla viemässä sitä sairaalaan                  

Poju, koita jaksaa

Joe tekee susta ehjemmän kun koskaan

Tää kaikki veri pelottaa mua niin helvetisti

mitä vittua mun ois pitäny sanoa sille?

Mä kuolen, mä tiedän sen. 

yritin lohduttaa, sanoin ettei pelkää, et se selviää

Se ei välttämättä tee siitä totta.

Sä oot ollu tarpeeks urhee yhdelle päivälle

paniikki iski kun sangollinen vettä

jätkä oli kuolemassa mun käsivarsille

Kato mua silmiin, mä-en-kerro-niille-mitään

No, se tietää vähän musta

Sä et tiedä paskaakaan

Mä tunnen tän miehen

Anteeks, mä oon niin pahoillani

Se kysy mun nimeä

Joe, älä pakota mua tähän

Ilman ihmisiä

- Tai tutkielma Bolognan katutaiteesta.

'

 Näiden lisäksi samaan teemaan oli myös pankin vieressä kuva

"Bring your money, slave" mutta siitä en valitettavasti saanut valokuvaa.

'

Moraalimonologi

Puhuja: Hypoteettinen tila, jossa olen ajautunut ristiriitaan arvojeni kanssa. Moraalin rajat vaativat säätymisekseen määritelmän moraalista. Voiko moraali kadota? Voiko sen viedä? Milloin se ylittyy, kasvaako se itsekseen, mihin suuntaan? Ei, en toki oleta sinun vastaavan. En voi olettaa yhden miehen vastaavan yhteenkään kohtaan. Esitän vain ajatuksia pureskeltavaksi – sekä teille että itselleni.

Henkilökohtainen moraali… Onko moraalisesti väärin olla löytämättä omaa moraaliaan? Ystäväni voi tehdä paljon asioita löytämättä lainkaan kohtaa, jossa hänen oma moraalinsa pysäyttää hänet. Mitä moraalisia rajoja hän rikkoo, tartuttaessaan tämän toiseen ystäväänsä – ”viedessään hänen moraalinsa”? Onko se silloin viety täysin, vai onko rajojen sisään tuotu täysin uusi aatemaailma, joka ennen oli sen ulkopuolella… (saati jos ystävä nyt kokee sen oikeaksi mutta pitää sitä edelleen moraalisen piirinsä ulkopuolisena asiana.)

Edessäni kadulla kävelee ihminen, jonka taskusta tippuu kultaraha. Ja älä turhaan tartu ajatukseen rahasta – se toimii vain metaforana. Ihminen itse ei huomaa mitään, minä nostan kolikon maasta. Voisin huutaa hänen peräänsä, mutta en tee niin. Minulla ei ole mitään syytä kyseenalaistaa, etten toimisi moraalisen oikean sisäpuolella.

Elän – etsin rajaa jossa moraalini ylittyy. Poimin maasta toisen ihmisen omaisuutta vailla tunnontuskaa. Kuitenkin, jos jatkaisin matkaa tämän ihmisen perässä kulkien, ja rahaa tippuisi lisää tasaisin väliajoin, jossain kohtaa alkaisin tuntea ylittäneeni oikean rajan. Yksi kolikko ei sitä tekisi, mutta kymmenen tai kaksikymmentä ehkä.

Voimme luultavasti olla samaa mieltä, että toisen ihmisen omaisuutta ei oteta. Mutta yksi kolikko sinne tai tänne? – Vaikka olisin todella poiminut vain yhden kolikon, jos kulkisin tarpeeksi kauan se poltellen taskussani, tuijottaisin sitä pidemmän aikaa – alkaisin nähdä teon vääryytenä. Tekona mitätön, materialisoituneena katseeni alle se alkaa syödä moraaliani, voiko se yhtäkkiä käsissäni karata rajan ulkopuolelle?

Olenko hyljännyt oman moraalini jos jokin arvojeni vastainen jonkun muun tekemänä ei ole minulle moraalinen rikos? Jos näen toisen ihmisen tekevän edellä kuvailemani tilanteen, poimivan maasta kolikon, ja hyväksyn sen, missä rajani kulkevat? Pitäisikö silloin tuntea harteillaan moraalinen paino?

Kädessäni on kultaraha. En ole anastanut sitä, mutta se ei ole minun. Ylläni on moraalisen ristiriidan tila, seison toinen jalka rajan toisella puolella – ei, seison kohdassa rajojen välissä. Tila, jossa ei ole oikeaa tai väärää. On vain tunne selkäpiissä, oikean ja väärän ristiriidassa.

Henkilökohtaisessa moraalissa on kummallinen kohta; jossa vaikka et ole tehnyt mitään, mikä ylittäisi omat moraaliset rajasi, koet tietyntasoista syyllisyyttä. Ehkä minulla on yhä kädessäni sama kolikko, mutta raja ylittyy sillä, että ajattelen mitä voisin tehdä jos olisin ottanut useamman. Kohta, jossa nautin moraalisesti väärästä teosta – samalla tietäen että se on väärä – ja teon pysyessä hypoteettisena oletuksena.

Satunnaisesti tämä ei aiheuta mitään erityisen kummallista reaktiota, se on ohimenevä oikean ja väärän ristiriita joka on olemassa vain sen hetken kun ajattelet sitä. Mutta jos yhdistän tämän kolikon vahvasti kokemaani ristiriitaan, en käytä sitä ostaakseni mitään, vaan asetan sen pöydälleni. Kävelen siitä ohi useamman kerran päivässä ja jokaisella kerralla koen saman vääryydentunteen kipristävän vatsassani. Siitä tulee pysyvä tila.

Ei oikeastaan ole relevanttia pohtia, miten tästä pääsee eroon. Pitäisikö minun käyttää raha, hävittää se vai totuttaa itseni sen olemiseen. Tilanteessa merkittävää on vain kiehtovan tunteen huomiointi…

Näyttämöllä on pelkkää teatteria

Haluaisin kovasti pitää teatterista. Ne muutamat kokemukset jotka minulla näyttämötaiteesta on, eivät kuitenkaan tue tätä haavetta. En ole vielä koskaan nähnyt esitystä, joka räjäyttäisi tajuntani.

Viime lauantaina kävin katsomassa Tampereen kaupunginteatterissa Veriveljet -musikaalin. Teos oli kaunis ja koskettava, mutta lähinnä koska tarina oli niin upea. Minulle jäi olo, että esitys ei tuonut sille mitään lisäarvoa. Olisin yhtä hyvin voinut vain lukea kyseisen näytelmän.

Musikaalin osasissa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Näyttelijänsuoritukset olivat hyviä, tunne kuulsi läpi ja se oli kaunista katseltavaa. Kylmäksi jätti aika pitkälti se, että ohjauksessa oli mokattu: jotkin iskut ohitettiin ja tarinassa merkittäviä kohtia piti lukea hieman liikaa rivien välistä. Alkuperäisen näytelmän kauneus oli siis lähinnä taustaelementti, jonka koskettavuuden löytääkseen piti katsoa esityksen taakse. Eikö tarinan kuitenkin pitäisi olla se asia, joka lavalle tuodaan esitettäväksi?

Olen lukenut vain hyvin rajallisen määrän näytelmiä, mutta teos, jonka vuoksi haluan pitää teatterista, on Tom Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern are dead. Se on pelkästään kirjallisena teoksena niin vaikuttava, että se vaatii tulla nähdyksi lavalla.

Ja tästä näytelmän ja teatterin suurimpaan ristiriitaan: Teatterissa kaunista on tarina, eli alkuperäinen näytelmä. En ole vielä löytänyt teatteriesitystä, jonka teatraalinen osa toisi tarinalle uuden tason. Näytelmien lukeminen on ihanaa, parhaimmillaan ne ovat yhtä vaikuttavia kirjallisia teoksia kuin romaanit. Mutta näytelmät on kuitenkin tehty lavalle. Päästäkseen todella kukkaan, ne on nähtävä esitettynä. Jälleen, esitys ei tuo niille mitään uutta tasoa. Missä on vika?

Näytelmäkäsikirjoitus on kuin luuranko, yksiulotteinen perustus, johon pohjauttaa teatteri.  Päästään jo pitkälle, jos perustus on tehty hyvin. Mutta yhtäkkiä teatterilla on kymmeniä osasia, jotka koota yhteen. Musiikin, castingin, ohjauksen ja lavastuksen on kaikkien natsattava yhteen. Jossain kohdassa ikkuna laitetaan siihen, mihin kuuluu ovi.

Mutta jos teatterin ongelma on liiallisissa rakenneosissa, miten elokuva, jossa niitä on vielä enemmän, onnistuu silti rakentamaan talon?

Luulen että avainkohta on se, mitä teatterilla ja elokuvalla yritetään saavuttaa. Teatteri käyttää käsikirjoitusta ponnahduslautana, josta tekee oman tarinan lavalle elävillä näyttelijöillä ja elävällä kertomuksella. Elokuva vain taltioi käsikirjoituksen visuaaliseksi kokonaisuudeksi.

Teatteri pitää itseään itseisarvona, syynä jonka vuoksi ihmiset tulevat sitä katsomaan. Se korostaa omia elementtejään sen sijaan että käyttäisi niitä kertoakseen tarinan.

Kaiken taiteen tarkoituksena on tuoda esiin jotain muuta, se ei itsessään ole sisältö. Maalauksen tarkoitus on näyttää kauniina jokin asia, ei vain olla maalaus. Teatteri korostaa liikaa itseään, sen sijaan että keskittyisi välittämään yleisölleen sitä jotain. Tarina on teatterin tärkein sisältö, mutta se tuntuu unohtavan olevansa vain väline. Kumpaa yleisönä menemme katsomaan, tarinaa vai sen kertomisen välinettä?  

Tahtoisin nähdä teatteria, joka hyödyntää omia resurssejaan tehdäkseen näytelmästä teatteria, pelkän teatterin sijaan. Tehkää esitys, jossa näyttelijöiden roolisuoritus saa hahmot eloon, ohjaus osaa koota tarinan lavalle, koko näytelmän dynamiikka nousee näyttämölle ja säteilee yleisöön. Minne pitää mennä, että näkee teatteria, joka oikeasti räjäyttää pankin? 

Matematiikkakin on kivaa kun sen osaa ajatella oikein

Koeviikko.

Herrat Orange, White ja Pink jakavat 592 000 dollarin timanttisaaliin suhteella 2:3:5. Kuinka paljon kukin saa?

Orange on nuorin ja kokemattomin, vaikkakin vain muutaman vuoden Pinkiä nuorempi - joka kyllä on rautainen ammattilainen - ja saa siksi pienimmän osan saaliista. Koska Pink sai alun perin napattua timantit ja päätti hyvää hyvyyttään jakaa ne kahden muun kanssa, hän saa suurimman osuuden. Mitenkään epätasainen jako ei kuitenkaan ole, sillä meidän on kuitenkin otettava huomioon että 2 osaa + 3 osaa = 5 osaa, eli Orangen ja Whiten lähtiessä yhdessä Meksikoon he saavat yhteensä saman summan kuin Pink.

Eikös tällä pääsekin matematiikan kokeesta läpi?

Kaunis kuva umpikujasta

Menin tekemään uudenvuodenlupauksen että oikeasti tänä vuonna katson ne elokuvat jotka olen listannut katsottavaksi. Listoja on kaksi: ne jotka pitää katsoa ihan yleissivistyksen nimissä, ja ne joissa on joku kiva näyttelijä. Paha arvata kummasta listasta aloitin.

Gridlock’d 

Ihanan tiivis pätkä joka kertoi tismalleen sen tarinan joka oli tarpeen eikä lähtenyt liikaa rönsyilemään. Tupac Shakur ja Tim Roth esittävät kahta narkkaria, joiden ystävätär joutui yllättäen sairaalaan saatuaan yliannostuksen. He päättävät uudenvuodenlupauksena tehdä parannuksen ja hankkiutua kuiville. Valitettavasti se ei ole ihan niin helppoa.

Puolentoista tunnin ajan parivaljakko seikkailee pitkin kaupunkia yrittäen löytää paikkaa jossa päästä vieroitusohjelmaan mahdollisimman pian, mutta jokaiselta luukulta heidät passitetaan jonnekin muualle. Tilanteesta  tuli vahvasti mieleen joku vanha Asterix ja Obelix –piirroselokuva jossa gallialaisia juoksutetaan pitkin rakennusta täyttämässä lomaketta. Mielenyhtymä nosti tilanteen viihdearvoa.

Jossain vaiheessa Spoon (Tupac) ja Strech (Tim) saavat peräänsä ison huumepomon. Myös poliisi on pian kiinni heidän takalistossaan. Avun etsiminen muuttuu haastavammaksi, kun pitää olla varovainen missä näyttää naamansa. Jossain vaiheessa näyttääkin siltä että peli on pelattu, edes ammuttuina ja puukotettuina ensiavun tiskin nainen ei päästä heitä hoitoon ilman vuoronumeroa.

Elokuvan loppu jää mukavalla tavalla epäselväksi, jäin miettimään oliko kyseessä takauma vai siirtymä eteenpäin. Sekava seikkailu ja takaumat solmiutuvat yhteen ja viesti tulee selväksi:: ”Life is like a traffic jam”.

Näin selvää ja tiivistä viestiä välittävät elokuvat ovat aika harvassa, oikea merkitys on aina jossain kymmenen draamakerroksen alla ja vain kouluttautuneet elokuvatutkijat löytävät sen. Mutta tässä oli nimenomaan tarkoitus kertoa viihde-elokuvan kautta millainen kehä on yrittää päästä ylös pohjalta.

Siinä missä elokuva huvittaa se myös nostaa turhautumisen yhteiskuntatilanteeseen. Tietenkään elokuva ei voi täysin vastata todellisuutta, ja suomessa tuskin on mitenkään sama tilanne, mutta silti. Ei se voi koskaan olla helppoa. Huumeiden käyttäjiltä vaaditaan paljon tahdonvoimaa edes päätökseen, että haluaa lopettaa. Sitä ei helpota että kun se on tehty, valtio käskee odottamaan puoli vuotta edes jonkinlaiseen hoitoon. Eikö valtio halua että ihmiset pääsevät nousemaan huonosta tilanteestaan, vai eikö sitä vain kiinnosta? Miksi yleensä annetaan kuva että parannus on helppoa, vain oman päätöksen takana, jos se todellisuudessa on niin suuri rumba?

Katsomisen arvoinen elokuva, avartaa ja on samalla kelpo viihdettä.

Katoavatko muistoni bittiavaruuteen?

Musiikki herättää jännittäviä ajatuksia. Ei vain sisällöltään vaan ajatuksena. Musiikkin omistaminen ei ole enää konkreettista, se on vain jotain abstraktia. Minulla itselläni ei oikeasti ole sitä missään, voin vain kuunnella jostain palvelimesta ja kasata soittolistoja.

Entä sitten kun se palvelin katoaa? Missä on se musiikki jota kuuntelin? Tietysti se on yhä olemassa jossain, jossakin muodossa, mutta minulla itselläni ei ole enää siihen mitään konkretiaa. En voi kahdenkymmenen vuoden päästä löytää ullakolta pahvilaatikkoa täynnä levyjä, ja muistella mistä sain ne ja milloin. En voi etsiä vanhaa levysoitinta ja kuunnella niitä uudelleen.

Joku kuulemma harrastaa sitä, että ottaa kuvakaappauksen soittolistoista. Ihan kiintoisa ajatus, mutta se on edelleen olemassa vain sinulla itselläsi tietokoneella. Se on vain nimiä. Vaikka siitä ottaisi printin jonka löytää, se on vain sanoja. Niitä ei voi koskea tai kuulla, ellei erikseen vaivaudu etsimään niitä.

Siinä missä pidän musiikkipalvelimien ja soittolistojen helppoudesta, ne pelottavat minua. Ja vaikka kuinka uskon hetkellisyyteen, uskon myös muisteluun. Tiedän ja uskon katoavani, mutta haluan että muistot siitä mitä olen ollut pysyvät niin kauan kuin minäkin. Jotain minulle varmasti jää mieleen siitä mitä musiikkia kuuntelen nyt, mutta jokin katoaa varmasti. En voi selata levyhyllyä joskus ja alkaa nauraa jollekin kappaleelle jota joskus rakastin. Se on surullista.

Jos jokin suuri palvelin kuten Youtube ja Spotify kaatuu kokonaan, lakkaa olemasta, mitä kaikelle sille sisällölle tapahtuu? Muistan varmasti tärkeimmät kappaleet soittolistoiltani, mutta en todellakaan pysty kopioimaan sitä kaikkea jonnekin muualle. Valtava palanen musiikillisista muistoistani ja identiteetistäni katoaa. Sama pätee myös jos musiikit on ladannut tietokoneelleen jossain muodossa, pelottavan usein tietokoneet hajoavat ja kadottavat kaiken sisältönsä; pienen tason katastrofiteorioita.

Tämä ajatus vaivaa minua. En näe mitään syytä alkaa ostaa näitä kappaleita levyjen muodossa vain että saisin niistä konkreettisia, ne ovat Spotifyssa paljon helpommin saatavilla. Minulla ei ole mitään teoriaa jolla ratkaista asiaa. Jossain vaiheessa lapsuuteni musiikki on vain jollain kovalevyllä joka ei aukea.

Pelkään kadottavani itseni.

24. Joulukuuta - Tragedian päätös ja kiitokset

Guil (huolestuneena) Hän ei tule takaisin?

Peluri Tuskin.

Ros Sitten hän on kuollut. Meille on sama kuin hän olisi kuollut.

Peluri Tai hänelle on sama kuin me olisimme. (Hän menee ja istuu lattialle toiseen laitaan.) Ei paha, eihän?

Guil (Hermostuneesti) Mutta ei hän voi – Meidän pitäisi olla – Meillä on kirje – Menemme Englantiin mukanamme kirje kuninkaalle –

Peluri Kyllä, kaikki tuo vaikuttaa varmalta. Onnittelen teitä tilanteenne selkeydestä.

Guil Mutta et ymmärrä – se sisältää – meille on annettu ohjeet – Koko juttu on turha ilman häntä.

Peluri Merirosvot voivat tapahtua kenelle vain. Viekää vain kirje. He lähettävät Englannista lähettiläitä selittämään…

Guil (Levottomasti) En ymmärrä – Merirosvot jättivät meidät aavalle ulapalle – kuivin suin – juoksemaan ympyrää – (Raivoissaan) Merirosvot jättivät meidät pulaan!

Peluri (Rahoitellen) No no…

Guil (Lähellä kyyneliä) Mikään ei ratkea ilman häntä…

Peluri No..!

Guil Tarvitsemme Hamletin että pääsemme vapaiksi!

Peluri No!

Guil Mitä meidän pitäisi tehdä?

Peluri Näin.

Kääntyy pois, menee ehkä makaamaan. Ros ja Guil erillään.

Ros Taas pelastettu.

Guil Pelastettu miltä?

Ros huokaa.

Ros Aurinko laskee. (Tauko.) Kohta on yö. (Tauko.) Jos tuo on länsi. (Tauko.) Paitsi jos olemme –

Guil (Huutaa) Ole hiljaa! En jaksa enää! Luuletko että keskustelu auttaa meitä tässä?

Ros (Loukkaantuneena, yrittäen epätoivoisesti miellyttää) Minä – Lyön vetoa että kaikki syntymävuotenani saamani raha kerrottuna kahdella on pariton luku.

Guil (vaikertaa) Eii

Ros Sinun syntymävuotenasi!

Guil lyö hänet maahan.

Guil (murtuneena) Olemme matkustaneet liian kauas, ja vauhtimme on ottanut vallan; liikumme laiskasti kohti ikuisuutta, ilman mahdollisuutta armoon tai toivoon tai selitykseen.

Ros Ole iloinen – jos et ole edes iloinen mitä hyötyä selviämisestä on? (Nousee ylös.) Me selviämme. Meidän pitää varmaan vain jatkaa.

Guil Jatkaa minne?

Ros Englantiin.

Guil Englantiin! Se on umpikuja. En muutenkaan uskonut siihen.

Ros Meidän täytyy vain tehdä raporttimme ja se on siinä. Varmastikin.

Guil Minä en usko sitä – Ranta, satama, sanotaan – ja me nousemme maihin ja pysäytämme jonkun ja sanomme – Missä kuningas on? – ja hän sanoo, no, kulkekaa tuota tietä ja kääntykää ensimmäisestä risteyksestä vasempaan ja – (raivoissaan) En usko sitä ollenkaan!

Ros Se ei kuullosta kovin todennäköiseltä.

Guil Ja vaikka tapaisimme hänet kasvotusten, mitä sanoisimme?

Ros Sanoisimme – olemme saapuneet!

Guil (Kuninkaallisesti) Keitä te olette?

Ros Olemme Guildenstern ja Rosencrantz!

Guil Kumpi on kumpi?

Ros No, minä olen – Sinä olet –

Guil Mistä on kyse?

Ros No, me olimme tuomassa Hamletia – mutta sitten merirosvot –

Guil En nyt oikein ymmärrä. Keitä nämä ihmiset ovat, ja mitä tekemistä heillä on minun kanssani? Te ilmestytte yhtäkkiä ja kerrotte uskomattoman tarinan –

Ros (Esittelee kirjettä) Meillä on kirje –

Guil (Nappaa kirjeen, avaa sen) Kirje – kyllä – todellakin. Jopas jotain… kirje… (Lukee) ’Englannin ollessa Tanskan uskollinen alamainen… rakkaus maiden välillä kuin palmunlehvä kukoistaisi, ja niin edelleen… Näistä sisällöistä tietoisena, ilman minkäänlaista viivästystä, tulee nämä viestinviejät, Rosencrantz ja Guildenstern, välittömästi tapattaa – ’

Guil lukee kirjeen uudestaan. Ros nappaa sen. Guil nappaa sen takaisin. Ros nappaa sen puoliksi. He lukevat sen yhdessä ja katsovat ylös.

Peluri nousee jaloilleen, kävelee tynnyrilleen ja potkaisee ja huutaa siihen:

Peluri He ovat poissa – Se on ohi!

Yksi kerrallaan Traagikot tulevat esiin tynnyristä, niin mahdotonta kuin se onkin, ja muodostavat uhkaavanrenkaan edelleen kauhistuneiden ja hypnotisoituneiden Rosin ja Guilin ympärille.

Guil (Hiljaa.) Teimme virheen kun nousimme laivaan. Voimme liikkua, tietysti, vaihtaa suuntaa, pyörähdellä ympäriinsä, mutta liikkeemme sisältyvät isompaan, joka kuljettaa meitä vääjäämättömästi tuulen ja virtausten…

Ros He halusivat aiheuttaa meille pahaa, eikö niin? Alusta asti. Kuka olisi uskonut että olemme niin tärkeitä?

Guil Mutta miksi? Tämäkö oli sen kaiken merkitys? Keitä me olemme, kun niin moni asia suuntasi vain meidän pieniin kuolemiimme? (Tuskaisena pelurille) Keitä me olemme?

Peluri Te olette Rosencrantz ja Guildenstern. Se on tarpeeksi.

Guil Ei – Se ei ole tarpeeksi. Tietää niin vähän – tällaiseen loppuun – ja silti, lopulta, olla saamatta minkäänlaista selitystä…

Peluri Meidän kokemuksellamme, suurin osa asioista päättyy kuolemaan.

Guil (Pelkoa, kostoa, halveksuntaa) Teidän kokemuksellanne? – Näyttelijät!

Hän vetää tikarin Pelurin vyöltä ja pitää sen kärkeä pelurin kurkulla: Peluri peruuttaa ja Guil astelee eteenpäin, puhuen hiljaisemmin.

Minä puhun kuolemasta – sinä et ole koskaan kokenut sitä. Sitä ei voi näytellä. Kuolet tuhansia arkisia kuolemia – täysin ilman kiivautta joka puristaa sinusta elämän… ja missään veri ei seisahdu. Koska kuitenkin kun kuolet, tiedät palaavasi takaisin eri saappaissa. Mutta kukaan ei nouse kuoleman jälkeen – siinä ei ole suosionosoituksia – on vain hiljaisuus ja joitain vanhoja vaatteita, ja se on – kuolema –

Hän iskee tikarin kokonaan sisään. Peluri seisoo silmät suurina kauhusta, tarraa haavaan terän vetäytyessä pois: hän pitää päästää pieniä voihkaisuja kaatuessaan polvilleen ja sitten kokonaan maahan.

Hänen kuollessaan, Guil, pelokkaana, korkealta, lähes hysteerisenä, pyörähtää Traagikoihin päin.

Jos meillä on kohtalo, niin oli hänelläkin – ja jos tämä on meidän, tuo oli hänen – ja jos meille ei ole selityksiä, niin hänellekään ei kuulu olla –

Traagikot katsovat Pelurin kuolemista: kiinnostuneina. Lopulta Peluri makaa paikallaan. Lyhyt hiljaisuus. Sitten Traagikot alkavat taputtaa aidosti ihaillen. Peluri nousee ylös, pyyhkien vaatteitaan.

Peluri (vaatimattomasti) Oi, no, no herrat – älkää imarrelko – se oli vain kelvollinen –

Traagikot onnittelevat häntä edelleen. Peluri lähestyy Guilia joka seisoo jähmettyneenä pidellen tikaria.

Mitä pidit? (Tauko.) Näetkö, tämä on sellainen kuolema johon he uskovat – se oli odotettavissa.

Hän ojentaa kätensä ottaakseen tikarin. Guil laittaa hitaasti tikarin kärjen Pelurin kättä vasten ja työntää… Terä luisuu kahvaan. Peluri hymyilee, ottaa tikarin.

Hetken luulit että minä – huijasin.

Ros vapauttaa oman jännityksensä hermostuneella naurulla.

 Ros Oi, todella hyvä! Todella hyvä! Uskoin ihan todella – etkö sinäkin uskonut häntä – (taputtaa käsiään) Uudestaan! Uudestaan!

Peluri (käynnistyen, käsivarret levällään, ammattilainen) Kuolemia kaiken ikäisille ja kaikkiin tilaisuuksiin! Kuolemia keskeytyksiin, kouristuksiin, keuhkotautiin, viiltoihin, teloitukseen,  tukehtumiseen ja aliravitsemukseen -! Huippuunsa vedettyyn verilöylyyn, myrkyllä ja teräksellä –! Kaksoiskuolemia kaksintaisteluissa -! Näytös!

Alfred, edelleen kuningattaren asussa, kuolee myrkytykseen: Peluri tappaa Kuninkaan pistomiekalla, ja kamppailee neljännen Traagikon kanssa, ja kaksi ’Vakoojaa’, samoissa asuissa kuin Ros ja Guil, puukotetaan kuten aiemmin.

Valo himmenee näyttämön takaosassa tapahtumien kuolemien yllä.

Kuolemat kuolemien keskellä – traagisesti, romanttisesti.

Joten siihen on loppu – se on arkista: valo menee elämän mukana, ja elämäsi talvella pimeä tulee varhain…

Guil (väsyneenä, uupuneena, mutta edelleen kärsimättömyyden reunalla; pantomiimin yli) Ei… ei… Ei meille, ei noin. Kuoleminen ei ole romanttista, ja kuolema ei ole peli joka on pian ohi… kuolema ei ole mitään… kuolema ei ole… Se on läsnäolon puute, ei muuta… ikuinen hetki josta ei koskaan palaa… aukko jota ei näe, ja kun tuuli puhaltaa siitä läpi ei kuulu ääntä…

Takanäyttämö on pimentynyt. Vain Ros ja Guil ovat näkyvillä, Rosin taputuksen häipyessä hiljaisuuteen.

Lyhyt tauko.

Ros Se on siinä sitten, eikö olekin? (ei vastausta, hän katsoo eteenpäin) Aurinko laskee. Tai maa nousee, kuten muodikas teoria sanoo. (Lyhyt tauko.) Vaikka ei sillä ole väliä. (Tauko.) Mistä tässä kaikessa oli kyse? Mistä se alkoi? (Tauko, ei vastausta) Emmekö olisi voineet vain pysyä paikoillamme. Siis, eihän kukaan tule repimään meitä pois… Heidän pitää vain odottaa. Olemme vielä nuoria… kunnossa… meillä on vuosia… (tauko, ei vastausta.) (Huudahdus.) Emme ole tehneet mitään väärin! Emme vahingoittaneet ketään. Niinhän?

Guil En muista.

Ros kokoaa itsensä.

Ros Hyvä on, sitten.  En välitä. Olen saanut tarpeekseni. Toden sanoakseni, olen helpottunut.

Ja hän katoaa näkyvistä. Guil ei huomaa.

Guil Nimiämme huudetaan aamunkoitossa… viesti… kutsu… jossain on täytynyt olla hetki, jossain alussa, jossa olisimme voineet - kieltäytyä. Mutta jotenkin emme huomanneet sitä. (Hän katsoo ympärilleen ja tajuaa olevansa yksin.) Rosen -? Guil -? (Hän kasaa itsensä) No, tiedämme ensikerralla paremmin. Nyt näet minut, nyt –

Ja katoaa. Välittömästi koko näyttämö valaistuu, paljastaen takanäyttämöllä järjestäytyneenä suunnilleen samoille paikoille joissa kuolleet Traagikot olivat viimeksi, teos hovista ja ruumiista joka on Hamletin viimeinen kohtaus.

Eli: Kuningas, kuningatar, Laertes ja Hamlet kaikki kuolleena. Horatio pitelee Hamletia. Fortinabas on paikalla.

Samoin kaksi Viestintuojaa Englannista.

Viestintuojat Kamala näky. Uutisemme Englannista saapuvat liian myöhään, ihmiset joiden korville ne on tarkoitettu, ovat kuolleet. Meidän oli tarkoitus kertoa kuninkaalle, että hänen määräyksensä on toteutettu: Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet. Kuka meitä nyt kiittää?

Horatio Ei kuningas, vaikka olisikin elossa teitä kiittämässä. Hän ei koskaan määrännyt heitä kuolemaan. Mutta koska olette tulleet niin pian tämän verilöylyn jälkeen, Te Puolan taisteluista ja te Englannista, käskekää miehiänne nostamaan nämä ruumiit korkealle lavalle, ja antakaa minun kertoa maailmalle kuinka tämä tapahtui. Kuulette väkivaltaisia ja luonnottomia tekoja, kamalia onnettomuuksia, harkitsemattomia murhia, juonien ja uhkailun aiheuttamia kuolemia, ja lopulta murhanhimoisia suunnitelmia jotka kaatuivat suunnittelijoiden itsensä nilkkaan. Kaiken tämän voin teille selittää.

Mutta yllä olevan puheen aikana näytelmä pimenee, pimeän ja musiikin vallatessa.

Fin

Kiitokset

Haluan kiittää Tom Stoppardia tästä mahtavasta 'Rosencrantz and Guildenstern are dead' (London: Faber and Faber Limited, 1967)  näytelmästä ja elokuvasta, joka minut tähän projektiin inspiroi. Tarina ja hahmot ovat hänen ja minulla ei niihin ole mitään osaa eikä oikeutta. 

Kääntämisessen avustuksesta ensimmäiset kiitokset Eeva-Liisa Mannerille, jonka Hamlet -suomennoksesta otin repliikkejä kohdista, jotka olivat näytelmässä alkuperäistä Shakespearea. Osa repliikkien käännöksistä kuuluu myös Paavo Cajanderille (sekä hänen että Mannerin merkitty tekstiin erikseen).

Ja vielä paljon kunnioitusta MOT -sanakirjalle sekä Sparknotes -sivustolle, josta löysin Hamletin käännöksen moderniin englantiin, jota hyödynsin loppupuolella. 

Vielä iso kiitos kaikille jotka auttoivat tässä projektissa (Takkinen, Jismael, vanhampani), ja tietysti kaikille jotka jaksoivat lukea!

23. Joulukuuta - vihdoin toimintaa

Keskimmäisen tynnyrin kansi lentää auki ja Pelurin pää ilmestyy näkyviin.

Peluri Haa! Olemme sitten samassa veneessä kaikki! (Hän kiipeää pois, ja kiertelee hakkaamassa muiden tynnyreiden kansia.) Kaikki ulos!

Ihmeen kaupalla, Traagikot kiipeävät ulos tynnyreistä. Heillä on soittimensa, muttei kärryään. Muutama hajaantuu. Paitsi Alfred. Peluri on pirteä.

Rosille:

Missä me olemme?

Ros Matkalla.

Peluri Tietysti, emme ole siellä vielä.

Ros Kelpaammeko me Englantiin?

Peluri Minun silmääni näytätte ihan hyviltä. En usko että englantilaiset ovat kovin erityisiä. Alfred!

Alfred nousee esiin Pelurin tynnyristä.

Guil Miksi te olette täällä?

Peluri Olemme matkalla. (Traagikoille) Noin – sulautukaa taustaan!

Traagikot ovat rooliasuissa (samoissa kuin pantomiimissa): Kuningas jolla on kruunu, Alfred kuningattarena, Myrkyttäjä ja kaksi viittoihin pukeutunutta hahmoa.

He sulautuvat.

Guilille:

Onko hauska nähdä meitä? (Tauko.) Olette pärjänneet hyvin tähän asti.

Guil Entä te?

Peluri Huonosti. Kuningas loukkaantui esityksestämme.

Guil Niin.

Peluri No, hän on itsekin toinen aviomies. Mautonta, oikeastaan.

Ros Se oli kuitenkin ihan hyvä näytelmä

Peluri Emme koskaan oikein päässeet vauhtiin – se alkoi olla kiinnostavaa kun he keskeyttivät sen. (Katsoo ylös Hamletiin.) Noin sitä kuuluu matkustaa…

Guil Mitä te teitte tuolla?

Peluri Olimme piilossa. (Viitaten rooliasuihin) Meidän piti ottaa jalat allemme siltä seisomalta.

Ros Jäniksenä.

Peluri Luonnollisesti – meille ei maksettu, ja olosuhteiden johdosta meillä ei ollut vaihtoehtoa, ja kaiken rahan mitä meillä oli, menetimme lyödessämme vetoa itsestäänselvyyksistä. Elämä on uhkapeliä, kamalilla todennäköisyyksillä – jos se olisi haaste, et löisi sen puolesta vetoa. Tiesitkö että mikä tahansa luku tuplattuna on parillinen?

Ros Onko?

Peluri Opimme joka päivä uutta, omaksi vahingoksemme. Mutta me konkarit vaan jatkamme. Tiedätkö mitä vahoille näyttelijöille tapahtuu?

Ros Mitä?

Peluri Yllätyitkö meidän näkemisestämme?

Guil Tiesin ettei se ollut ohi

Peluri Kun käytännössä kaikki ovat vielä hengissä. Mitä mieltä olet, tähän asti?

Guil Meillä ei ole paljoa josta lähteä.

Peluri Puhutteko hänelle?

Ros Se on mahdollista.

Guil Mutta ei vaikuttaisi mihinkään.

Ros Mutta mahdollista.

Guil Hyödytöntä.

Ros Se on sallittua.

Guil Sallittua, kyllä. Meitä ei ole rajoitettu. Mitään rajoja ei ole määritetty, mitään estoja ei ole asetettu. Spontaanius ja mielijohteet ovat päivän sana. Muut pyörät pyörivät mutta ne eivät ole meidän päänvaivamme. Me voimme hengittää. Voimme rentoutua. Voimme tehdä mitä haluamme, sanoa mitä haluamme kenelle haluamme, ilman rajoituksia.

Ros Tietyissä rajoissa, tietysti.

Guil Ehdottomasti tietyissä rajoissa.

Hamlet tulee alas parrasvaloihin ja katsahtaa yleisöön. Muut katsovat mutteivät puhu. Hamlet kakistelee kurkkuaan äänekkäästi ja sylkäisee yleisöön. Seuraavassa sekunnissa hän läimäyttää käden silmälleen, pyyhkäisee kasvojaan ja kiipeää takaisin ylös.

Ros Pakkomielle filosofiseen itsehavainnointiin on hänen merkittävin luonteenpiirteensä, jos niin voi sanoa. Se ei tarkoita että hän on hullu. Se ei tarkoita että hän ei ole. Usein se ei tarkoita mitään. Mikä saattaa olla tai saattaa olla olematta jonkinlaista hulluutta.

Guil Loppujen lopuksi kyse on oireista. Merkitseviä vastauksia, mystisiä viittauksia, virheellisiä henkilöllisyyksiä, väittelemistä isänsä ja äitinsä kanssa, sellaisia asioita; vihjauksia itsemurhaan, harjoituksista luopuminen, ilottomuus, mahdollinen ahtaanpaikan kammo, puhumattakaan siitä että hän kuvittelee olevansa vankilassa; manauksia kameleista, kameleonteista, salvukukoista, valaista, lumikoista, haukoista, käsisahoista – loruja, sanaleikkejä ja vältteleviä vastauksia; unelmointia, hallusinaatioita; sohii vanhuksia, herjaa vanhempiaan, loukkaa rakastajatartaan, esiintyy julkisesti ilman hattua – pihtipolvisena, housut kintuissa ja huokaillen kuin rakkaudenkipeä koulupoika, mikä hänen iässään näkyy turhan vahvana.

Ros Ja hän puhuu itsekseen.

Guil Ja hän puhuu itsekseen.

Ros ja Guil liikkuvat yhdessä pois.

No, minne me nyt pääsimme?

Ros Hän on Peluri.

Guil Hänen näytelmänsä loukkasi Kuningasta –

Ros – loukkasi kuningasta -

Guil – joka esittää hänestä pidätysmääräyksen -

Ros – pidätysmääräyksen –

Guil – Joten hän karkaa Englantiin –

Ros Laivassa jossa hän tapaa –

Guil Guildensternin ja Rosencrantzin viemässä Hamletia –

Ros – joka myös loukkasi kuningasta –

Guil – ja tappoi Poloniuksen –

Ros – loukkasi kuningasta monilla eri tavoilla –

Guil – Englantiin. (Tauko.) Se taitaa olla siinä.

Ros ponnahtaa pystyyn.

Ros Välikohtauksia! Saamme vain välikohtauksia! Hyvä Luoja, onko liikaa pyydetty saada vähän toimintaa?!

Ja sillä hetkellä, merirosvot hyökkäävät. Toisin sanoen: Melua ja huutoja ja juoksentelua. ’Merirosvoja’.

Kaikki näkyvissä olevat hätääntyvät. Hamlet vetää miekkansa ja juoksee etunäyttämölle. Ros, Guil ja Peluri vetävät miekkansa ja juoksevat takanäyttämölle. Yhteenotto. Hamlet kääntyy takaisin taakse. He kääntyvät takaisin eteen. Yhteenotto. Siihen mennessä taustalla on oikea paniikki. Kaikki neljä hyökkäävät Rosin, Guilin ja Pelurin huutaessa:

Vihdoin!

Aseisiin!

Merirosvoja!

Tuolla ylhäällä!

Tuolla alhaalla!

Miekkani pituudelta!

Toimintaa!

Kaikki neljä saavuttavat huipun, näkevät jotain mistä eivät pidä, epäröivät, juoksevat henkensä edestä etunäyttämölle. Hamlet, kärjessä, hyppää vasemmanpuoleiseen tynnyriin. Peluri luikahtaa oikeanpuoleiseen tynnyriin. Ros ja Guil pujahtavat keskimmäiseen tynnyriin. Kaikki sulkevat kannet jälkeensä.

Valot himmenevät pimeyteen taistelun äänten jatkuessa.

Äänet häipyvät kunnes on täysin hiljaista. Valot syttyvät taas.

Keskimmäinen tynnyri (Rosin ja Guilin) on kadonnut.

Oikeanpuoleisen tynnyrin kansi nostetaan varovasti, Rosin ja Guilin päät tulevat näkyviin.

Toisen tynnyrin (Hamletin) kansi nostetaan.  Pelurin pää tulee näkyviin.

Kaikki näkevät toisensa ja pamauttavat kannet kiinni.

Tauko.

Kannet nostetaan varovasti.

Ros (Helpottuneena) He ovat poissa. (Alkaa kiivetä pois.) Se oli lähellä. En ole koskaan ajatellut nopeammin.

Kaikki kolme ovat poissa tynnyreistä. Guil on epäluuloinen ja hermostunut. Ros on sekava. Peluri on flegmaattinen. He huomaavat yhden tynnyrin puuttuvan.

Ros katselee ympärilleen.

Ros Missä -?

Peluri ottaa hattunsa pois surrakseen.

Peluri Taas kerran, yksin – omin neuvoin.

Guil (Huolestuneena) Mitä tarkoitat? Missä hän on?

Peluri Poissa.

Guil Minne hän meni?

Peluri Kyllä, olimme kuollaksemme onnekkaita. Jos se on sana jota haen.

Ros (ei älyä) Kuollaksemme?

Peluri Onnekkaita.

Ros (Tarkoittaa) Onko hän kuollut?

Peluri Kuka tietää?