Piirrustusprojekti: Vincent Vega

Olen parin piirrustuksen verran kokeillut tällaista tekniikkaa, toimii vallan mukavasti apuna mittasuhteiden kanssa. Ajatus on peräisin täältä: http://www.youtube.com/watch?v=xg_-cB6LjZY

Mallikuva

Tein paintilla mallikuvan päälle ruudukon, jonka kopioin paperille, ja luonnostelin mitä suunnilleen tulee mihinkin ruutuun. Kasvojen piirtämiseen auttaa normaalit viivat etäisyyksien suhteuttamiseen.

Kevyen ruudukkoon tehdyn luonnoksen päälle vahvistetaan tärkeiden linjojen ääriviivat. Päälle laitetaan toinen paperi jolle luonnostellaan ruudukoron versio. Kannattaa aloittaa todella kevyillä viivoilla, ja kun saat toisen paperin pois alta voi alkaa tekemään varjostuksia ym.

Lopputulos, (skannerini ei tue lyijykynäjälkeä)

(Tämä on tietokoneella sävyistä paranneltu versio josta saa paremmin selvää)

Haarniska

Se tietää tasan kuka se on ja se on ylpeä siitä. Se tietää missä se on hyvä ja sille on ihan sama missä se on huono. Sillä on kaikki mitä se itse uskoo tarvitsevansa.

Se ei ole heikko. Se on kova, se kestää.

Ja se ei itke.

Se koskaan näytä että sitä sattuu. Se ei pure hammasta, se ei näytä kipua.

Se on kiiltävä ja se on täydellinen mutta se on tosi. Se ei ole huijaus. Se on lihaa ja verta ja totta. Mutta sillä ei ole heikkouksia.

Mutta silti on. Mutta ne ei ole sen.

Se on kova ja vahva ja hyvä, sillä ei ole heikkouksia mutta silti on.

Se ei itke. Mutta joku itkee.

Se on kuori. Siihen uskoo, siihen luottaa. Sen alla on se joka ei näy.

Kuoren alla on jotain mikä tarvitsee kuoren.

Jotain joka on heikko ja haavoittuvainen.

Jotain joka itkee. 

"Mä olen täysin oma itseni"

Mä olen oma itseni ja mulle on ihan sama mitä muut ajattelee, tai vaihtoehtoisesti , mä haluaisin olla oma itseni mutta en saa. Yleisissä keskusteluissa suurin vaikuttaja siihen onko oma itsensä/millainen on, on muiden ihmisten reaktiot ja suhtautuminen - yleensä nimenomaan puolituttujen tai tuntemattomien.

Jännittävää on se että en samaistu tähän lainkaan. Tuntemattomat ja puolitutut ovat täysin irrelevantteja, sillä ei ole mitään väliä mikä minä niille olen. Mutta sillä taas on väliä, mitä läheiset ihmiset ajattelevat. Paskaako siitä jos joku huutaa kadulla että onpa ruma paita, mutta jos paras kaveri sanoo päin naamaa, kieltämättä miettii kehtaako sitä laittaa uudelleen päälle.

Mutta ehkä kaikkein eniten olemista rajaa minä itse. Siihen mitä teen vaikuttaa oma käsitykseni siitä kuka olen. En minä voi tehdä noin kun minä en ole tyyppi joka tekee niin. Siinäkin on toki takana ajatus miten muut reagoi kun poikkean näin paljon normaalista käytöksestäni.

Ehkä kaikkien tasojen itsenään olemisessa on kyse siitä antaako itse olla oma itsensä, sen vaan vierittää muille.

Mutta jos täytyy miettiä voinko minä tehdä noin, onko silloin oma itsensä, vaikka se tulisikin itsestä? Vai onko se vaan roolin ylläpitämistä.

Ehkä kaikki minuudet ovat rooleja.

Muoviruusuja omenapuissa - analyysi

(Kirjoitin tämän alunperin äidinkielen 3. kurssin runokansioon mutta päätin nyt julkaista sen täälläkin)

Kappaleen sanat 

”Muoviruusuja omenapuissa” on yksi Ismo Alangon parhaita sanoituksia. Se on yleisesti vain tulkittu  kannanotoksi valloittavaa materialismia ja kapitalismia vastaan, mutta halusin purkaa  koko kappaleen osiin, ja pohtia mikä kryptisestä kokonaisuudesta nostaa esiin juuri tämän mielikuvan. Löysin yllättävän paljon kerroksia ja yhteenliittymiä, joiden kokoaminen järkeväksi analyysiksi oli haastavaa. Työn tekemisen jälkeen arvostan kappaletta vielä vähän enemmän.

Kappale alkaa suoralla väitteellä: nykypäivän ihmiset ovat vain tyhjiä kuoria, jotka lilluvat kommersialismin yhteiskunnassa mainosten peittäminä. Sanoituksen puhuja ottaa itsensä esiin kohdassa:  ”jos joku silmästä silmään mua katsoa alkaa/minä saan katsoa malkasta malkaan”. Ihmiset eivät kaikkien valotaulumainosten keskellä enää voi katsoa toisiaan suoraan silmiin, vaan vain roskaan toisen silmässä. Tämä ”malka” on siis mainokset, jotka on nähnyt, ja maailma nähdään niiden kautta. Vaikka asia esitetään selvästi kritiikin muodossa, runon puhujakin joutuu tässä yhteiskunnassa elävänä myöntämään, että hänen silmässään on yhtä lailla tämä roska, eikä siten eroa massasta. 

Ensimmäisen säkeistön ”sokeat tiet” kertovat päämäärättömyydestä. Runossa esitetään oletus, että länsimaalaistuminen tarkoittaa suunnan hukkaamista ”mainosten suohon”, joka ajaa hulluun tavaran hankkimiseen vailla todellista syytä. ”Orjantappuraseppeleet” tuovat runon tärkeän motiivin, ajatuksen Jumalasta. Mainospihat ja tiet vailla päämäärää on koristeltu Kristuksen kärsimyksillä, luomaan kuvaa pyhyyden - ja mahdollisesti Jumalan - läsnäolosta.

Toisessa säkeistössä länsimaisen hapatuksen rinnalle nostetaan suomalainen maaseudun puhtoisuus, ”ihanat immet”, jotka päätyvät pahojen johtajien käsiin - keitä he ikinä ovatkaan: poliittisia johtajia, kauppojen ja tuotteiden omistajia… Tämä puhtoisuus käännetään hyvinvoinnin symboleihin, tupakka ja tuhkakuppi kuuluvat keskiluokkaisen eurooppalaisen perusomaisuuteen. Koristenupit tulevat kuvaan, kun oikein halutaan näyttää, että ollaan niin yläluokkaa, että on varaa turhiin koriste-esineisiin. Vuolemisella tarkoitetaan Karjalan maaseutuelämän lasten rikastumista ja uppoamista hyvinvointimateriaan. Roskakaan ei ole enää vain silmissä, vaan myös korviin tumpataan ostovimman tupakoita.

Suomen suuret salot peittyvät sumuun, joka sokeuttaa asukkaansa länsimaisen hyvinvoinnin kulutusvimmaan. ”Tulipunakukan ola” viittaa vanhaan suomalaiseen romaaniin ”Laulu tulipunaisesta kukasta”, jonka päähenkilö on nimeltään Olavi. Käsittääkseni kirja kertoo tukkilaiselämästä, joka on vahva suomalaisen maaseutuelämän symboli, ja näin Olavi maaseudun miehen malli. Nyt kuitenkin länsimainen roska tämän silmässä on niin suuri, että silmä on puhjennut, hän on sokea ja päämäärätön, jo niin syvällä kapitalismin huuhaassa, että hänen sisältää valuu Coca-Colaa, amerikkalaisuuden nestemäistä symbolia.

Ehkä koko kappaleen merkittävin lause on viimeisessä säkeistössä, jossa nostetaan ajatus Jumalasta. Se leijuu mainintoina koko kappaleen läpi, muun muassa kertosäkeiden ”jumalaisissa puutarhoissa”.  Myös Amerikka tulee esiin vasta siinä: ”Onko Amerikka taivas, onko Jumala siellä?”, vaikka mainokset, Coca-Cola ja muut sinne selvästi viittaavat. Tässä päästään käsiksi siihen, miksi kappaleen puhuja ottaa aiheen käsittelyn sydämen asiakseen. Sokeutettu ja sumussa kulkeva kansa, joka oli joskus karjalaisia urhoja, on muuttunut päämäärättömiksi ”muoviruusuiksi omenapuissa”. He kokevat suunnatonta ihailua Amerikkaa kohtaan, kysymys: ”onko jumala siellä?”, ei välttämättä ole toteamus, vaan retorinen vaihtoehto ihailun perusteeksi. ”On maaseutu vaipunut kyyneliin/sillä Jumala on muuttanut kaupunkiin” ottaa kantaa myös kaupungistumiseen, ihminen hakeutuu sinne missä on Jumala.

”Muoviruusuja omenapuissa” on sekä kappaleen nimi, että kertosäkeen ensimmäinen säe. Siinä on paljon ristiriitoja, epäaidot ruusut, jotka kasvavat väärästä paikasta. Aina ennen kertosäettä sanottavat pari nopeaa sanaa avaavat koko kappaleen selkärangan: ”Te olette”, ”Te ostatte” ja ”kavahtakaa”.  Suomalaiset ovat ”Muoviruusuja omenapuissa”: oikeasti luonnonlapsia, jotka ovat muokanneet itsestään keinotekoisia olentoja, jotka muka kuuluvat kaupunkeihin ja mainospihoille. ”Te ostatte” on taas vetäisy uuteen suuntaan: myytävien tuotteiden kemiallisiin parannuksiin. Kasvatetaan muovilla kuorrutettuja appelsiineja keinotekoisesti lämmitetyssä tilassa, ja lähetetään ne myyntiin toiselle puolelle maailmaa. ”Soluissa vieraat geenit” liittyy samaan aiheeseen, ja on kannanotto geenimuunteluun, jolla tuotteista koetetaan tehdä parempia ja tuottavampia. Lopulta ennen viimeistä kertosäettä kehotetaan ”kavahtamaan”. Se sanotaan vasta lopussa, ensin on perusteltu kaikin puolin asian laidat, ja sitten avataan viimeinen lokero, jossa lopulta kehotetaan, miten on suhtauduttava.

Vielä kappaleen nimeä tärkeämpänä kohtana kappaleesta pidän säettä ”migreeni jumalaisten puutarhojen torppareilla”. Se on kohta josta aloitin analyysin, se liittyy kaikkeen jo mainittuun ja siksi jätin sen viimeiseksi. Jumalaiset puutarhat tarkoittavat suomen maaseutua, jonka yllä tähän asti on leijunut kotimaisuuden kuusien pihkain hajuinen sumu, jossa Jumala pitää yllä hyvää ihmisyyttä. Mutta kaupungeissa on syttynyt valoja, mainostaulut kutsuvat Amerikassa. Ehkä jopa Jumala on lähtenyt pois niiden perässä, kohti kauniimpaa? Miksi tavallisten maanviljelijöiden, saati torpparien, pitäisi jäädä? He eivät halua päästää irti elämästään, sukupolvia toistuneesta elintavastaan ja jäävät paikoilleen. Heidän lapsensa, kasvettuaan tarpeeksi isoiksi, jättävät sen taakseen. Myös maaseudulle alkaa ilmestyä geenimuunneltuja vihanneksia ja kapitalismin merkkituotteita. Valtava yhteiskunnallinen muutos ja päätöksen vaikeus aiheuttaa näille Karjalan urhoille pysyvän migreenin. 

Mitä kuuluu

Laulunharjoittelua, katusoittoa, käännöksiä ja teen kuivaamista, jääpalat sulaa vesikannuun ennen kun sen  saa edes ulos asti.

Hiekka on kuumaa paljaiden jalkojen alla, en halua edes tietää mitä asfaltti niille tekee.

Keväällä kaikki ympärillä tuottaa niin paljon että on mahdoton pysyä perässä.

Ja järvi heijastaa ja aaltoilee ja saa lehdet loistamaan vihreinä. Ikivanhoja puita, villejä versoja ja aluskasvillisuutta josta pilkistää sammaleen peittämiä raunioita kun katsoo oikeasta kulmasta. Äläkä luule että on hiljaista, lintuja ja laulua on sinfonian verran.

Älkää pakottako katsomaan täällä kerrostaloja.

Suojele kaukaniemeä rakentamiselta

It's a funny world

Kaikkialla on varjoja. Paikkoja joista pudota, jalkoja joihin kompastua. Vihamielisiä silmiä, ja korvia jotka eivät koskaan kuule.

Näetkö sen? Se on kaupunki jonka näet painajaisissasi, jossa rakennukset kohoavat niin korkealle ettei aurinko koskaan paista maahan asti, ja sinä olet pieni, niin pieni.

Ja se kaupunki tulvii, niin että aina kun tunnet ylettäväsi pohjaan, aalto vie sinut taas mukanaan. Ja sadat silmät katsovat kun käperryt kasaan, ja tuhannet korvat ovat kuulematta kun haluat apua.

Näetkö sinä sen kaupungin, jota me kaikki pelkäämme?

Etkö? En minäkään. Mutta olen kuullut, että siellä se on.

Annakkunmä kerron sulle mistä Reservipiskeissä on kyse

En oikein tiedä miksi tätä runoa pitäisi kutsua. Sen kaikki repliikit on koottu ja käännetty elokuvasta Reservoir dogs, ja sitten vaan asetettu hauskaan järjestykseen. Pidemmittä puheitta, elokuvarunoutta(?):

Mä en tiä kuka on kuollu, kuka on elossa, kuka jäi kii ja kuka ei

tää ei oo mikään vitun leikkipaikka

Nyt vittu Joe, älä pakota mua tähän

Tavalla tai toisella sä painut helvettiin mun tieltäni

Parempi herätä ja pyytää anteeksi

Pojat älkää tapelko niin rajusti, joku voi alkaa itkeä.

Et sä oo sokee, sun silmissäs vaan on verta

Me ei olla viemässä sitä sairaalaan                  

Poju, koita jaksaa

Joe tekee susta ehjemmän kun koskaan

Tää kaikki veri pelottaa mua niin helvetisti

mitä vittua mun ois pitäny sanoa sille?

Mä kuolen, mä tiedän sen. 

yritin lohduttaa, sanoin ettei pelkää, et se selviää

Se ei välttämättä tee siitä totta.

Sä oot ollu tarpeeks urhee yhdelle päivälle

paniikki iski kun sangollinen vettä

jätkä oli kuolemassa mun käsivarsille

Kato mua silmiin, mä-en-kerro-niille-mitään

No, se tietää vähän musta

Sä et tiedä paskaakaan

Mä tunnen tän miehen

Anteeks, mä oon niin pahoillani

Se kysy mun nimeä

Joe, älä pakota mua tähän

Ilman ihmisiä

- Tai tutkielma Bolognan katutaiteesta.

'

 Näiden lisäksi samaan teemaan oli myös pankin vieressä kuva

"Bring your money, slave" mutta siitä en valitettavasti saanut valokuvaa.

'

Moraalimonologi

Puhuja: Hypoteettinen tila, jossa olen ajautunut ristiriitaan arvojeni kanssa. Moraalin rajat vaativat säätymisekseen määritelmän moraalista. Voiko moraali kadota? Voiko sen viedä? Milloin se ylittyy, kasvaako se itsekseen, mihin suuntaan? Ei, en toki oleta sinun vastaavan. En voi olettaa yhden miehen vastaavan yhteenkään kohtaan. Esitän vain ajatuksia pureskeltavaksi – sekä teille että itselleni.

Henkilökohtainen moraali… Onko moraalisesti väärin olla löytämättä omaa moraaliaan? Ystäväni voi tehdä paljon asioita löytämättä lainkaan kohtaa, jossa hänen oma moraalinsa pysäyttää hänet. Mitä moraalisia rajoja hän rikkoo, tartuttaessaan tämän toiseen ystäväänsä – ”viedessään hänen moraalinsa”? Onko se silloin viety täysin, vai onko rajojen sisään tuotu täysin uusi aatemaailma, joka ennen oli sen ulkopuolella… (saati jos ystävä nyt kokee sen oikeaksi mutta pitää sitä edelleen moraalisen piirinsä ulkopuolisena asiana.)

Edessäni kadulla kävelee ihminen, jonka taskusta tippuu kultaraha. Ja älä turhaan tartu ajatukseen rahasta – se toimii vain metaforana. Ihminen itse ei huomaa mitään, minä nostan kolikon maasta. Voisin huutaa hänen peräänsä, mutta en tee niin. Minulla ei ole mitään syytä kyseenalaistaa, etten toimisi moraalisen oikean sisäpuolella.

Elän – etsin rajaa jossa moraalini ylittyy. Poimin maasta toisen ihmisen omaisuutta vailla tunnontuskaa. Kuitenkin, jos jatkaisin matkaa tämän ihmisen perässä kulkien, ja rahaa tippuisi lisää tasaisin väliajoin, jossain kohtaa alkaisin tuntea ylittäneeni oikean rajan. Yksi kolikko ei sitä tekisi, mutta kymmenen tai kaksikymmentä ehkä.

Voimme luultavasti olla samaa mieltä, että toisen ihmisen omaisuutta ei oteta. Mutta yksi kolikko sinne tai tänne? – Vaikka olisin todella poiminut vain yhden kolikon, jos kulkisin tarpeeksi kauan se poltellen taskussani, tuijottaisin sitä pidemmän aikaa – alkaisin nähdä teon vääryytenä. Tekona mitätön, materialisoituneena katseeni alle se alkaa syödä moraaliani, voiko se yhtäkkiä käsissäni karata rajan ulkopuolelle?

Olenko hyljännyt oman moraalini jos jokin arvojeni vastainen jonkun muun tekemänä ei ole minulle moraalinen rikos? Jos näen toisen ihmisen tekevän edellä kuvailemani tilanteen, poimivan maasta kolikon, ja hyväksyn sen, missä rajani kulkevat? Pitäisikö silloin tuntea harteillaan moraalinen paino?

Kädessäni on kultaraha. En ole anastanut sitä, mutta se ei ole minun. Ylläni on moraalisen ristiriidan tila, seison toinen jalka rajan toisella puolella – ei, seison kohdassa rajojen välissä. Tila, jossa ei ole oikeaa tai väärää. On vain tunne selkäpiissä, oikean ja väärän ristiriidassa.

Henkilökohtaisessa moraalissa on kummallinen kohta; jossa vaikka et ole tehnyt mitään, mikä ylittäisi omat moraaliset rajasi, koet tietyntasoista syyllisyyttä. Ehkä minulla on yhä kädessäni sama kolikko, mutta raja ylittyy sillä, että ajattelen mitä voisin tehdä jos olisin ottanut useamman. Kohta, jossa nautin moraalisesti väärästä teosta – samalla tietäen että se on väärä – ja teon pysyessä hypoteettisena oletuksena.

Satunnaisesti tämä ei aiheuta mitään erityisen kummallista reaktiota, se on ohimenevä oikean ja väärän ristiriita joka on olemassa vain sen hetken kun ajattelet sitä. Mutta jos yhdistän tämän kolikon vahvasti kokemaani ristiriitaan, en käytä sitä ostaakseni mitään, vaan asetan sen pöydälleni. Kävelen siitä ohi useamman kerran päivässä ja jokaisella kerralla koen saman vääryydentunteen kipristävän vatsassani. Siitä tulee pysyvä tila.

Ei oikeastaan ole relevanttia pohtia, miten tästä pääsee eroon. Pitäisikö minun käyttää raha, hävittää se vai totuttaa itseni sen olemiseen. Tilanteessa merkittävää on vain kiehtovan tunteen huomiointi…

Näyttämöllä on pelkkää teatteria

Haluaisin kovasti pitää teatterista. Ne muutamat kokemukset jotka minulla näyttämötaiteesta on, eivät kuitenkaan tue tätä haavetta. En ole vielä koskaan nähnyt esitystä, joka räjäyttäisi tajuntani.

Viime lauantaina kävin katsomassa Tampereen kaupunginteatterissa Veriveljet -musikaalin. Teos oli kaunis ja koskettava, mutta lähinnä koska tarina oli niin upea. Minulle jäi olo, että esitys ei tuonut sille mitään lisäarvoa. Olisin yhtä hyvin voinut vain lukea kyseisen näytelmän.

Musikaalin osasissa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Näyttelijänsuoritukset olivat hyviä, tunne kuulsi läpi ja se oli kaunista katseltavaa. Kylmäksi jätti aika pitkälti se, että ohjauksessa oli mokattu: jotkin iskut ohitettiin ja tarinassa merkittäviä kohtia piti lukea hieman liikaa rivien välistä. Alkuperäisen näytelmän kauneus oli siis lähinnä taustaelementti, jonka koskettavuuden löytääkseen piti katsoa esityksen taakse. Eikö tarinan kuitenkin pitäisi olla se asia, joka lavalle tuodaan esitettäväksi?

Olen lukenut vain hyvin rajallisen määrän näytelmiä, mutta teos, jonka vuoksi haluan pitää teatterista, on Tom Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern are dead. Se on pelkästään kirjallisena teoksena niin vaikuttava, että se vaatii tulla nähdyksi lavalla.

Ja tästä näytelmän ja teatterin suurimpaan ristiriitaan: Teatterissa kaunista on tarina, eli alkuperäinen näytelmä. En ole vielä löytänyt teatteriesitystä, jonka teatraalinen osa toisi tarinalle uuden tason. Näytelmien lukeminen on ihanaa, parhaimmillaan ne ovat yhtä vaikuttavia kirjallisia teoksia kuin romaanit. Mutta näytelmät on kuitenkin tehty lavalle. Päästäkseen todella kukkaan, ne on nähtävä esitettynä. Jälleen, esitys ei tuo niille mitään uutta tasoa. Missä on vika?

Näytelmäkäsikirjoitus on kuin luuranko, yksiulotteinen perustus, johon pohjauttaa teatteri.  Päästään jo pitkälle, jos perustus on tehty hyvin. Mutta yhtäkkiä teatterilla on kymmeniä osasia, jotka koota yhteen. Musiikin, castingin, ohjauksen ja lavastuksen on kaikkien natsattava yhteen. Jossain kohdassa ikkuna laitetaan siihen, mihin kuuluu ovi.

Mutta jos teatterin ongelma on liiallisissa rakenneosissa, miten elokuva, jossa niitä on vielä enemmän, onnistuu silti rakentamaan talon?

Luulen että avainkohta on se, mitä teatterilla ja elokuvalla yritetään saavuttaa. Teatteri käyttää käsikirjoitusta ponnahduslautana, josta tekee oman tarinan lavalle elävillä näyttelijöillä ja elävällä kertomuksella. Elokuva vain taltioi käsikirjoituksen visuaaliseksi kokonaisuudeksi.

Teatteri pitää itseään itseisarvona, syynä jonka vuoksi ihmiset tulevat sitä katsomaan. Se korostaa omia elementtejään sen sijaan että käyttäisi niitä kertoakseen tarinan.

Kaiken taiteen tarkoituksena on tuoda esiin jotain muuta, se ei itsessään ole sisältö. Maalauksen tarkoitus on näyttää kauniina jokin asia, ei vain olla maalaus. Teatteri korostaa liikaa itseään, sen sijaan että keskittyisi välittämään yleisölleen sitä jotain. Tarina on teatterin tärkein sisältö, mutta se tuntuu unohtavan olevansa vain väline. Kumpaa yleisönä menemme katsomaan, tarinaa vai sen kertomisen välinettä?  

Tahtoisin nähdä teatteria, joka hyödyntää omia resurssejaan tehdäkseen näytelmästä teatteria, pelkän teatterin sijaan. Tehkää esitys, jossa näyttelijöiden roolisuoritus saa hahmot eloon, ohjaus osaa koota tarinan lavalle, koko näytelmän dynamiikka nousee näyttämölle ja säteilee yleisöön. Minne pitää mennä, että näkee teatteria, joka oikeasti räjäyttää pankin?