Minä näin unta. Unta organisaatioista ja työskentelystä,
läpikuultavan keltaisista vaahteranlehdistä.
I’m in a room. A room full of paintings, no, screens. Screens which play videos or scenes of people.
The room is big, so big I can’t see the walls. There are screens everywhere, hundreds of them. All around me there are faces and people and silhouettes. It’s not dark, but I cannot see any sources of light. The people light the room, without really shining any light.
I walk around, I pass so many faces I can’t even count them. The screens don’t just show me a pictures of a person, they show me who they are. After just a glance, it’s like I’ve known them all my life. Maybe I have, but I can’t place them.
Then there are screens which show nothing. Just a dark figure in fog. In the corner of my eye, I can see them clear as day. Beautiful people, somehow so close to me. When I try to look closer, they’re just shadows. Like they were never there.
Minä kuuntelen. Kuuntelen nuotteja ja säkeitä, ilmavirran
huminaa korvissa.
Minä tunnen. Tunnen syyssateen ja tuulen, ikävän.
"Helvetin tuli on ekologinen tapa lämmittää saunaa"
Minä tarkkailen; Saapastelua ja pyörähtelyä, ryhdikästä
leikkiä.
Mies, ei missään
nimessä enää poika. Varmasti lähempänä kolmeakymmentä, mutta hänen käytöksensä pudottaa kasvoista vuosia. Hän osaa sen: viatonta katseiden keräämistä, tanssahtelevia
askelia arkisessa yhteydessä, työnteon akrobatiaa.
Tyttö, hitsannut
itseensä haarniskan josta yksikään ei pääse läpi. Niin sulkeutunut, niin kiinni
itsessään. Katse täynnä halveksuntaa, silmät kuin vihaiset hiilet. Hahmo joka tekee mieli kirjoittaa auki.
Minä luen. Luen kaunista kokonaisuutta, käsittämätöntä
loogisuutta ja toistoa toistoa toistoa.
---
Paras kirjainjono jonka olen taas hetkeen lukenut. Suositukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti