Olemuksen pohtimisen ilta

”Miksi sä pukeudut aina poikien vaatteisiin?”

Niin. Vastasin kysymällä ”miksi sinä pukeudut poikien vaatteisiin?”.

Mutta eihän se ole oikeastaan vastaus. Sanoin että se on kannanotto sukupuolineutraaliuden puolesta.

Tämä pieni keskustelu tuli päähäni ja jäin miettimään sitä uudelleen. Tosiaan, miksi minä pukeudun niin kuin pukeudun? Kyllä siinä on varmaan jotain pientä kapinaa ja sellaista, ”pukeudun poikien vaatteisiin jos haluan”.

Mutta alun perin kyse oli vain siitä että ajatus keskiverto naisesta tai tytöstä ärsytti minua, enkä halunnut sopia siihen lokeroon. Naisista puuttui mielestäni syvyys ja merkitys ja ajatukset, kaikki olivat samanlaisia ja epäkiinnostavia. Ja siinä onkin taas elämäni dilemma: miten olla erilainen.

Kuinka saatanan lapsellista pyrkiä totaaliseen erilaisuuteen, kun tiedän että se on mahdotonta. Pyrin siihen vain rikkomalla kaikesta paloja ja sotkemalla niistä tilkkutäkin. Silti minusta saadaan aina jokin laatikko, se joka ei halua tulla lokeroiduksi.

Vanhojen koulukavereiden tapa lokeroida minut ”Viljamiksi” tai sukupuoleltani ”It”:ksi ei haitannut, koska se oli erilaista. Minulla oli ikioma lokero.

Ihmisillä on tapana katsoa ihmistä ja olla sitä mieltä että hän on jonkin tietyn lainen. Minä teen samaa, se on vain luonnollista. Mutta ikuinen sen kuuntelu että ”mitäs ihmettä olet tehnyt jotain kaavasta poikkeavaa” ärsyttää. Siksi uudet tuulet ja ihmiset tekevät hyvää.

On jotenkin vapauttavaa että minulta kysytään taas miksi olen jotain, eikä vain oleteta. Opin itse pohtimaan itseäni eri tavalla kun minua ei vain oteta vastaan oman itseni stereotypiana, vaan todetaan, että ”pitkät hiukset sopisivat sinulle”.

Kuulen ihan liikaa ”älä vaan mene muuttumaan miksikään tai tekemään mitään mitä en sinulta odota”.

Mutta olenko minä liian juurtunut muuttuakseni, onko ulkokuoreni liian lähellä identiteettiäni? ..Niin.