Koiran lenkittämisen saldo: Sateenjälkeistä vihreää
auringonvaloa ja Happoradion biisi Pikkuveli replaylla. Itsekseen hymyilyä;
aina kun Ellan kulmien väliin syntyy söpö pohdiskeleva ryppy ja lause alkaa ”mutta
miten määritellään…” ollaan päästy diippiin shittiin. Hedelmiä tämän kesän
leirin tajuntakeskustelusta: jos jokainen hetki on uusi elämä, ja jokaisen
hetken jälkeen kuolet, onko muistoja tai menneitä asioita todella olemassa? Jos
minä juuri äsken en enää ole, onko äskeistäkään? Onko kaikki mennyt aika ja
muistot vain meihin ohjelmoitua? Olemassaolon pohtimisesta seuraava pieni
ruumiista irtaantumisen tunne. Itsekseen hajoilua hienoille hetkille, kun
kerroin ystävälle ”sain kolme päivää sitten pikkuveljen joka on -97.” Koiran
hännän vilahduksia kun se katoaa tiheään vihreään saniaismetsään. Puiden
oksilta tippuu nenälle pisaroita, ja Aki Tykki laulaa ”nuku rauhassa, näe unta maailmasta”. Ja ovi kolahtaa takaa kiinni
ja koiran kynnet kopisevat eteisen lattiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti