Muistan kun Lauri Tähkä nousi suosioon pohjalaisella
maalaisrokillaan. Minä olin vielä lapsi ja jokin tähkän musiikissa ei napannut.
Ehkä syy oli vain että vanhempani pitivät siitä.
Minä olen henkeen ja vereen kaupunkilaisnuori, aina ollut.
Molemmat vanhempani ovat maalta, peltojen ja maalaisperheiden lapsia. Ja
molemmat päättivät ettei heistä tule maanviljelijöitä, ja muuttivat kaupunkiin.
Erityisesti äiti on aina pitänyt Elonkerjuusta koska se kertoo tosiasioita maalaiselosta.
Ei enää elätä isäni
pitkät pellot
Jossain vaiheessa viime syksyä minä löysin Lauri Tähkän.
Jotain se jätkä tekee oikein, tuoreempi tuotanto iski minua takaraivoon ja
jylisi korvissa. Nyt alan löytää vanhojakin tuotoksia. Niissä on aitoa
juurevuutta ja yksinkertaisuutta.
Olen aina inhonnut mummolan pitkiä leveitä teitä,
viljapeltoja jotka jatkuvat loputtomiin ja istunut sisällä. Tänä kesänä katsoin
jo kellertävää ruista ja ohrapeltojen aaltoja tuulenpuuskissa ja totesin että
nyt minä tarvitsen kameran. Maaseutu on kaunis. Leveät asfalttitiet, kilometrin
pituudella peltoja, taustalla kurkistaa kylän kirkko tai vanha punainen
maalaistalo. Kaiken yllä kumpupilvinen
taivas. Siinä on vapautta.
Liekö musiikki muuttunut paremmaksi ja maisemat
kauniimmiksi, vai onko muutos minussa. Ehkä minä olen kasvanut ja oppinut
näkemään ja kuulemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti