Kotipihojen vangit

Kaikki varmaan tietää ihanan ihanaisen Supernanny ohjelman? Kiva lastenkasvattaja tätsy kiertää Englantia ja auttaa ongelmalapsien hoidossa. Kas siinäpä oivallinen ohjelma näin kesäisenä päivänä aamiaisen seuraksi, vitutuksen taso yhteiskuntaan nousee heti herätessä!

     Tässä jaksossa kerrottiin kuinka Supernanny Jo teki viidellekymmenelle kymmenvuotiaalle brittimukulalle kuntotestin vuodelta 1959, ja ylläripylläri tulokset olivat hälyttäviä. Mikseivät lapset liiku? Tätä sitten kyseltiin vanhemmilta. ”Nokun ei ne liiku vaan istuu aina koneella”, ”vanhemmat istuttaa ne aina TV:n ääreen”, ”Ei minun lapset ainakaan tykkää urheilusta”. Tottahan tuokin mutta missasitte asian ytimen, nuoret kaupunkilaisäidit. Eräs vanhempi rouvashenkilö sen sijaan osui naulan kantaan: ”Lapset eivät leiki samalla tavalla kuin ennen.”

    Joskus viimeisen parin vuoden sisällä briteissä tehtiin tutkimus kuinka kaukana kotoa noin kymmenvuotiaat lapset saavat liikkua. 50-luvulla tehdyn samanlaisen tutkimuksen mukaan vapaan liikkumisen säde kotipihasta oli jopa 200 metriä, joka on nyt kutistunut vaivaiseen viiteenkymmeneen metriin. Missä lasten muka pitäisi leikkiä jos he eivät saa poistua kotipihasta?

    Tietysti tähänkin on hyvä syy, maailmalla on paljon vaarallisia ihmisiä ja pedofiileja ja ties mitä mutta kumpi mieluummin: ottaa se riski että yksi tuhannesta lapsesta kokee kamalan kohtalon, vai että kaikki Britannian lapset ja nuoret kuolevat ennen aikojaan diabetekseen ja ylipainoon koska heidän ei ole annettu leikkiä?

Iso-Britannia on tuhoon tuomittu suurvalta, koska lapsilta on rajoitettu mahdollisuuksia leikkiä. Tietysti on näitä kunnan leikkipuistoja jonne äiti vie lapset kymmenen hengen istuttavalla citymaasturilla ja jää vahtimaan leikkejä. Sama toistuu jos lapset harrastavat urheilua, heidät viedään kentän laidalle ja jäädään vahtimaan. Mikä voi olla vähemmän inspiroiva leikkiympäristö kuin tarkkaileva äiti? Ei mikään ihme että lapset päätyvät television tai tietokoneen ääreen, nehän ovat tunnetusti turvallisia tapoja viettää aikaa.

    Tästä pääsen kivasti aasinsillalla toiseen perheeseen jota Jo auttoi tässä jaksossa. Epätoivoinen yksinhuoltajaäiti soitti supernannyn paikalle koska hänen 11-vuotias poikansa on riippuvainen tietokonepeleistä. Hälytyskellot soivat, kun poika oli istunut kaksitoista tuntia tietokoneella ja saapuessaan alkanut krampata niin että hänet täytyi viedä sairaalaan. Jon saapuessa paikalle poika istui taas tietokoneella äidin kertoessa mistä on kyse. Oli selvää että lapsi oli vakavasti riippuvainen.

    Kun oli kuultu äidin puoli tarinasta, juteltiin pojan itsensä kanssa. Kävi ilmi, ettei hän ole riippuvainen vaan äärimmäisen tylsistynyt. 11-vuotias lapsi istuu kaksitoista tuntia päivässä pelaten WOW:ia koska äiti ei jaksa viedä lapsia leikkipuistoon. Alkaa pikkuhiljaa keittää päässä tämä idioottien määrä.

Tilanne ratkaistaan niin että Jo käskee äitiä viemään lapset rannalle pari kertaa viikossa, ja kaikki ovat onnellisia. Pojalle kehitetään vieroitussysteemi, tällä viikolla neljä tuntia koneella, ensi viikolla kolme, sitten kaksi ja niin edelleen. Kaikki ovat tyytyväisiä suunnitelmaan, ja Jo lähtee. Seuraavana päivänä WOW on niin kiinnostava että neljän tunnin jälkeen ei poika haluakkaan pois pelin äärestä. Äiti kommentoi tilannetta kameralle: ”Hän ei varmaan vielä eilen tajunnut kuinka lyhyt aika neljä tuntia on.”

    LYHYT AIKA? Tekee mieli läpsäistä tätä naista. Neljä tuntia pelaamista 11-vuotiaalle on aivan helvetin pitkä aika. Lapset ovat tietysti kiukkuisia ja marisevat, jos äiti sanoo että vain kaksi tuntia päivässä. Herran jumala kyllä nyt pitäisi jokaisen äidin ymmärtää, että se ei tarkoita että koneaikaa pitää olla kymmenen tuntia päivässä.

    On huolestuttavaa että ainoa Supernannyn antama ohje oli, että perheen pitäisi viettää enemmän aikaa yhdessä, niin pojan saisi pois ruudun äärestä. Missään ei sanallakaan mainittu vaihtoehtoa että hän viettäisi aikaa ystäviensä kanssa, sehän olisi sen ikäiselle pojalle luonnollinen tapa viettää aikaa. Ei se niin kamalaa olisi kutsua kaveri kylään silloin tällöin tai mennä pois kotoa ja leikkiä vaikka jotain hauskaa tai vaikka potkia vähän palloa. Niin lasten pitäisi viettää aikaa, ei pikkusiskojen kanssa rannalla aina kun ei pelata.

    Lasten leikkimiskulttuuri on erittäin kiinnostava asia. Sen tärkein vaikuttaja on selvästi se mitä vanhemmat lasten antavat tehdä, ja jos hommat eivät suju ei pitäisi kutsua paikalle super lastenhoitajaa vaan super kasvatuksen opettaja. Lapsissa ei olisi mitään vikaa jos heidän annettaisiin leikkiä ulkona kavereiden kanssa ja annettaisiin edes joskus kävellä jonnekin. Arjen hyötyliikunta on paras mahdollinen tapa parantaa kuntoa. Ja eikö niin että vältetään että suomessa päädyttäisin tähän tilanteeseen mikä Briteissä on meneillään? Luotetaan lapsiin sen verran että osaavat pysyä hengissä yli sadan metrin säteellä kotipihasta.